keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Sata lasissa! @ Uusi Iloinen Teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos UIT!
kuvat © Mirkku Merimaa
Viime vuonna kävin ensimmäistä kertaa katsomassa UIT:n juttua ja päätin silloin, että tästähän tulee nyt vakituinen kesänaloitustraditio, joten luonnollisesti Sata lasissa!-ensi-ilta kutsui eilen.

Heti ensimmäiseksi huomioni kiinnitti Sibelius-monumenttia henkivä lavastus, josta tuli mieleen Hämeenlinnassa nähty Suomi sataa ja tuulee. Se ei kuitenkaan ollut huono juttu, vaan lava näytti oikein hienolta. Show lähti reippaasti käyntiin erään tunnetun hauvelin vierailulla ja sen jälkeen porukka lauloi ja tanssi näyttävän aloitusnumeron. Sketsejä ja laulua oli sopivassa suhteessa ja varsinkin koreografioista tykkäsin tosi paljon. Kaikki mukana olevat tyypit tekevät hyvää työtä ja heitä on mahtavaa katsella lavalla. Esityksessä nähdään siis Mikko Penttilä, Tuukka Raitala, Sanna Majuri, Sofia Arasola, Susanna Laine, Mikael Saari, Kalle Lähde, Sari Siikander, Minttu Sinkkonen, Jussi Lampi ja Paavo Kinnunen sekä orkesterina Jean S.

Eniten pidin vanhan- ja nykyajan kohtaamisesta musiikin välityksellä rakkauslauleluiden muodossa. Hienoja koreografioita, hyviä biisivalintoja ja mahtavasti sekoittuivat eri aikojen tyypit. Ihana kohtaus! Myös rehtorin puhutteluun joutuneet Kullervo (Tuukka Raitala) ja Lemminkäinen (Kalle Lähde) äiteineen olivat oikein mainioita, samoin opettajien välituntiepisodi Villen (Mikael Saari) keittämää kahvia ihastellessa. Onkohan minunkin opettajilla tuollaista opettajanhuoneessa..? Presidentti Trump nähtiin lavalla myös Mikko Penttilän esittämänä muutamaan otteeseen, samoin aivan mieletön Jean S.-show. Orkesteri oli iskussa ja kirvoitti yleisöstä äänekkäitä naurunremahduksia. Vaikka pidin viime vuoden Soitellen soteen-ilottelusta, Sata lasissa! voittaa sen, no, sata-nolla. Olin ihan myyty melkein ensi hetkistä lähtien ja pikkusiskoni kanssa suunnitellaankin jo seuraavaa katsomiskertaa.

Kehua voisi kaikkia ja niin kehunkin: Olette mahtavia, lavalla näytti olevan hauskaa ja kaikki sujui luontevasti. Laulu ja tanssi on mukavaa katsottavaa ja tekeminen on rautaisen ammattitaitoista ja viihdyttävää. Ilo katsella ja nauttia. Erityismainintoja nyt kuitenkin. Minttu Sinkkonen tanssii upeasti ja varsinkin se Sipilä-matkalaukkukohtaus ja sen tanssiosuus on loistava. Tuukka Raitalaa, Mikael Saarta ja Sofia Arasolaa on aina kiva nähdä lavalla ja he tekevät kaiken aina niin taitavasti että voi vain ihastella. Sanna Majuri laulaa hienosti kuten aina ja on myös sketseissä mainio. Ja Pakko vastata-kohtaukselle myös erikoisaplodit, ihan mahtava!

Sata lasissa! on toimiva, viihdyttävä kokonaisuus, jonka parissa viihtyisi pidempäänkin. Se on koottu erilaisista kohtauksista, jotka kaikki sopivat toisiinsa ja joista jokaisessa on ainakin jotain hauskaa ja hyvää ja kivaa. Tätä katsoo hymy huulilla, salista poistuu iloisena ja kesä alkaa esityksen parissa ihanasti. Vaikka tätä ehtiikin vielä uudestaan katsomaan, odotan jo innolla mitä ensivuonna on luvassa!

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Body Notes @ MimoArt Company

kuvat © Kai Kuusisto
Näin MimoArt Companyn ensimmäisen esityksen, Body Notesin 21.4.

Saliin astellessamme ajattelin, että hei tämähän on alkanut jo ja ehdinkö missata jotain tärkeää parissa minuutissa? Ilmeisesti menossa oli kuitenkin vielä lämmittely esitystä varten, porukka liikkui ympäri lavaa naurahdellen ja venytellen. Pian he sitten katosivatkin kaikki lavalta ja esitys alkoi, tällä kertaa ihan erilaisessa maisemassa. Ai että miten hienosti pimeys ja pienet valoläntit toimivat, on ihan pakko katsoa juuri sinne, missä valoa tietyllä hetkellä sattuu olemaan. Koko esityksen läpi valot luovat tunnelmaa ja pidin niistä kuutiojutuista, joiden sisältä valoa tuli. Valosuunnittelu on ehdottomasti yksi esityksen hienoimmista jutuista, loistavaa työtä Ilmari Karhu!

Neljä tanssijaa, Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen ja Mikael Kuosmanen näyttävät lavalla välillä aivan upeilta ja välillä vähän karmiviltakin. Liike on sulavaa, notkeaa ja hengästyttävän hienoa, ihmiskeho taipuu vaikka mihin. Body Notesissa nähdään valtavan monipuolista kehonkäyttöä ja monia erilaisia tapoja liikkua oikein hitaasta liikkeestä räjähtävään voimaan ja nopeuteen. Miten voikin olla näin hauskaa ja viihdyttävää sekä samalla ajatuksia herättävää katsella ihmisten liikettä! Vau.

Sellotaiteilija Sergio Castrillón on todella taitava, hän soittaa kauniisti, vimmaisesti ja voimakkaasti. Sitä katsoo ja kuuntelee mielellään. Lavalla nähdään myös valosuunnittelija Ilmari Karhu, äänisuunnittelija Jaakko Autio ja lavastaja Arto-Oskar Reunanen. Koko luova työryhmä sopii lavalle hyvin ja porukan yhteistyö sujuu luontevasti. Viihdyttävää on katsoa lattiaan teipattavan muovin laittamista ja pois ottamista, ja varsin hykerryttävää on myös tanssijoiden loikkiminen valkoiseen mönjään. Ja mahtavaa nähdä, millaisen kuvan kehot maalasivat kun muovi nostetaan roikkumaan.

Kokonaisuutena Body Notes on riemastuttava, hengästyttävän hieno ja tyylikäs, hauska ja vaikuttava esitys. Monipuolinen liike ja taitava työryhmä yhdessä toimivan valo-, lavastus- ja äänimaailman kanssa tuovat katsojien eteen kauniin ja nokkelan teoksen.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Katve @ Ahaa Teatteri

kuva Jari Kivelä
Ahaa Teatterin pienoismusikaali Katve vieraili meidän lukiollamme 20.4.

Kolme ongelmanuorta, Aki (Seppo Paajanen), Sini (Jenni Helenius) ja Konsta (Pyry Smolander) joutuvat sossutäti-Mintun (Linda Hämäläinen) kanssa Katveeseen, saareen, josta ei niin vain pääse pois. Nuorille Katveessa oleskelu on osa Oikea polku-ohjelmaa, jonka tarkoituksena on saattaa heidät takaisin kaidalle polulle. Minttu taas suorittaa saarella työharjoitteluaan. Saarelle pitäisi saapua vielä lisää nuoria ja heitä ohjaavia aikuisia, alansa huippuammattilaisia, mutta ketään ei kuitenkaan kuulu eikä näy. Nelikko huomaa pian olevansa jumissa saarella. 

Sanomattakin on selvää, että meikäläinen oli innoissaan, kun ilmoitettiin että koululle tulee teatteria vierailulle. Tiesin Ahaan jo ennalta ja arvelin, että tämä on sellainen juttu josta tulen tykkäämään. Tarina kuulosti oikein kiinnostavalta, Apulannan musiikki on aina hienoa ja olin kuullut Katveesta hyviä kommentteja. Ei siis muuta kuin koulun liikuntasaliin ja tarinan äärelle!

Kehuja heti sille, että esitys alkaa videolla. Nuoret saapuvat rantaan, jossa Minttu ottaa heidät vastaan ja varustaa pelastusliiveillä venematkaa varten. Heti käy ilmi, että tässä ei olla millekään huvimatkalle menossa, kireät välit näyttää porukalla olevan. Videolta siirrytään sujuvasti saareen, jossa kauhistellaan niin luontoa, kännyköiden olematonta signaalia, Oikea polku-projektia, sossutätiä kuin muuta porukkaakin. Jo alussa vähän selviää, millaisia tyyppejä saarelle onkaan saapunut. Hiljainen Konsta, räyhäävä Aki ja röyhkeä Sini meinaavat olla Mintulle liikaa ihan ensi hetkistä lähtien, mutta niin vain porukka lähtee vaeltamaan ympäri saarta.

Seppo Paajasen Aki nousee suosikkihahmokseni, hän on niin hienosti juuri sellainen nopeasti suuttuva ja arvaamaton, (omasta mielestään) hauska ja ylimielinen teinipoika kuin pitääkin olla ollakseen uskottava. Loistava kohtaus on myös Poistuisitko mun elämästäni-biisi ja Akin uhkaava käytös sen aikana. Uskottavaa, vähän pelottavaa ja toimivaa näyttelemistä koko porukalta, eivät jää ajatukset epäselviksi kun tiukka tuijotus ja nyrkkiin jännittynyt käsi ilmestyvät katsojien näkökenttään.

Jenni Helenius on loistava Sini. Tyttö on kipakka, rääväsuinen ja sanavalmis, kova mimmi jota ei kannata ärsyttää. Hän kuitenkin tahtoisi vain kävellä kadulla rauhassa, ilman pelkoa siitä, että hänen ulkonäköään arvostellaan ja hänelle ehdotellaan ties mitä. Pyry Smolanderin vähäsanainen Konsta on valloittava, poika tahtoisi elää normaalisti, ilman turhaa paapomista, ja kuulua joukkoon. Niin kai me kaikki. Hieno ja vahva hetki on myös se, kun Konsta painaa Akin lattiaan tämän tullessa kiittämään. Vaikka puolustettaisiin toisia, ei silti olla samaa jengiä. Tämä kuitenkin muuttuu vähän tarinan edetessä, aina ei tarvitse jengirajoista ja muista erimielisyyksistä välittää. Linda Hämäläinen tekee hienon roolin Minttuna, naisen muuttuvat mielentilat ja nopeasti vaihtuvat äänensävyt näytellään toimivasti ja sossutädistä muodostuu varsin mielenkiintoinen kuva. Lopussa hänestä paljastuu ihan uusia puolia, jännittävä mutta nerokas käänne tarinaan.

Koko porukka laulaa hienosti, erityisesti se jo mainittu Poistuisitko mun elämästäni sekä Pahempi toistaan, Ravistettava ennen käyttöä, Teit meistä kauniin ja Viisaus ei asu meissä iskivät. Katveeseen sovitetut versiot biiseistä toimivat ja sanoitukset sopivat tarinaan erinomaisesti. Jousia on kiva kuulla taustalla ja muutenkin äänisuunnittelu (Ville Leppilahti) vie tarinaa sujuvasti eteenpäin. Välillä tapahtumia on vähän vaikea nähdä, koska meillä oli kaikki penkkirivit samassa tasossa ja edessä istuvien takaa joutui kurkkimaan. Lava on sen verran korkea, että katsojat näkevät näyttelijät sieltä kuitenkin melkein koko ajan, joten juonen seuraamiseen tämä ei vaikuta.

Katve on Miika Murasen käsikirjoittama ja ohjaama, ja hän on onnistunut molemmissa tehtävissään oikein hyvin. Teksti on luontevaa ja varsinkin vuoropuhelu kuulostaa juuri siltä, kuin lauseet olisi poimittu nykypäivän nuorten ja aikuisten suusta. Tarina koskettaa ja kertoo tärkeistä asioista. Ja muistuttaa, että kaikki kääntyy aina parhain päin jos siihen uskoo ja myös itse vaikuttaa, ja että "anteeksi" on tärkeä sana. Ja mikä tärkeintä, kukaan ei ole lopullisesti paha tyyppi eikä ketään kannata kohdella ennakkoluuloisesti, vaan antaa mahdollisuus kertoa itse oma tarinansa. Ihmisiähän me kaikki vaan olemme.

tämä nuori Katveen näyttelijäporukan kanssa
kuva Tarja Alanko

torstai 13. huhtikuuta 2017

Photo Sapiens @ Musiikkiteatteri NYT

kuvat © Antti Rautava
Uuden musiikkiteatteriin erikoistuneen teatteriryhmän, Musiikkiteatteri NYTin ensimmäisen esityksen, Photo Sapiens-nimisen jutun ensi-ilta oli eilen, 12.4.

Musiikkiteatteri NYTiin kuuluvat Petteri Hautala, Panu KangasAnni Kajos, Petri Knuuttila, Sini Koivuniemi ja Linda Hämäläinen (joka ei tässä esityksessä ollut lavalla). Lisäksi esityksessä on pianossa Matti Hussi. Osan porukasta olen nähnyt lavalla ennenkin, osa heistä oli uusia tuttavuuksia, mutta taitavia tyyppejä kaikki. Jokainen on päässyt tekemään esitykseen musiikkia, ja varsinkin Sade, Eksyksissä IlmalassaMä tarvin sua, Urban Serenade (Kaunis on yö) ja Möksötysmörköjen marssi iskivät minun musiikkimakuuni. Mahtavaa kuulla uutta ja kekseliästä, hienosti sanoitettua ja sävellettyä musiikkiteatterimusiikkia. Näitä biisejä voisi kuunnella kyllä vaikka "yksinäänkin", eli ei teatterin katsomossa vaan vaikka kuulokkeista koulumatkalla.

Tyypit ovat siis suunnitelleet esityksen itse, sanoittaneet ja säveltäneet myös itse, ja tämän lisäksi he kaikki vielä soittavat sujuvasti pitkin esitystä. Multitalentteja koko porukka, vau! Kivaa on katsoa esiintyjien tekemistä lavalla, he tekevät kaiken täysillä ja se toimii. Ilmalaan eksyminen on loistava, samoin vaivautunut kaljoitteluhetki ja nettideitit. Youtube-kissat ovat kivoja ja koko kissakohtaus nokkela ja viihdyttävä. Lasten satuhetki ja nettivalistus on mahtava kohtaus, ai että! 

Photo Sapiens on tiukan ajankohtainen ja se siinä on parasta. Se, että tunnistaa tilanteet ja pystyy nauramaan ja nauttimaan juuri siitä, että kaikki mitä lavalla tapahtuu, voisi tapahtua myös ihan itselle tai jollekin tutulle. Minä ainakin joudun keskustelemaan kännykkäni kanssa siitä, että taas on karttaohjelma väärässä eikä oikeaa reittiä löydy. Z-junakin on välillä myöhässä (ei sentään viittä tuntia, huh) ja keskustelupalstoilta saa lukea rumaa kielenkäyttöä milloin mitäkin ja ketäkin kohtaan. Ei esityksessä sentään pelkästään ikäville nykyhetken ilmiöille naureskella, on siellä suloinen ja hurmaava nettideittikohtaus ja varsin pirteää ämpärijonotusta myös sekä paljon muuta mukavaa.

Ja ne ämpärit! Keltaisia, hymyileviä ämpäreitä lavan täydeltä, mikäs sen ihanampaa. Minä ainakin rakastuin näihin eri kokoisiin sankoihin, joita porukka lavalla kantoi ja soitti ja piti päässään. Hieno idea!

Kokonaisuutena Photo Sapiens on loistavasti kiinni tässä ajassa ja hurmaa katsojan vahvalla läsnäololla ja terävällä tekemisellä. Kaikki esiintyjät loistavat tasaisesti ja pääsevät toteuttamaan vahvaa osaamistaan niin näytellen, laulaen kuin soittaen. Esitys on monipuolinen ja raikas kokemus ja näkemys musiikkiteatterista ja se saa kokemaan monia erilaisia tuntemuksia jättäen päälimmäiseksi kuplivan naurun ja mukavan fiiliksen.


tiistai 11. huhtikuuta 2017

Häräntappoase @ Kotkan kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Kotkan kaupunginteatteri!
kuvat Tommi Mattila
Näin Kotkan kaupunginteatterin Häräntappoaseen ensi-illassa 8.4.

16-vuotias Allu (Juho Markkanen) joutuu täysin vasten tahtoaan Torvenkylään sukulaisten maatilalle heinätöihin. Mitä siellä keskellä ei mitään muka on, paitsi lehmiä, heinäpeltoja ja tylsyyttä. Ja Kerttu (Annuska Hannula). Maalaisuus ja kaupunkilaisuus kohtaavat toisensa eivätkä ehkä sitten olekaan niin kovin erilaisia.

Kiinnostuin tästä juurikin sen takia, että tarinassa kaupunkilaispoika joutuu maalle katsomaan, millaista siellä on. Minä olen kasvanut maalla ja se on minulle siis tuttu maailma, kaupunkikulttuuri taas vieraampi juttu vaikka ei sekään kovin outo maailma ole. Esityksen alun video on kiva tapa aloittaa tarina ja siitä siirrytään sujuvasti maalle, jossa puhelias Lahja (Lise Holmberg) ja maatilan isäntä Svante (Kari Kukkonen) ottavat Allun vastaan. Heti ensihetkistä lähtien esitys on täynnä hauskaa ja todenmukaista energiaa, tapahtumia on kiva seurata ja kaikki mitä lavalla tehdään ja sanotaan, tuntuu sopivan kokonaisuuteen ja kuulostaa ja näyttää juuri siltä, että jotain samanlaista voisi tapahtua milloin vain. Tänäpäivänä hieman ehkä modernimmin, koska esitys sijoittuu 80-luvulle, mutta silti. Häräntappoase onnistuu siis olemaan uskottava ja tästä iso kiitos menee näyttelijöille.

Juho Markkanen on oikein hyvä Allu. Hän näyttelee onnistuneesti Allun tunnetiloja maaseudun koetusten ja kokemusten aikana ja onnistuu roolissa erinomaisesti. Annuska Hannulan Kerttu on ehdottomasti suosikkihahmoni ja Hannula näyttelee hahmoaan loistavasti. Kerttu on terävä, hauska ja mukava tyttö, jolla on selkeät mielipiteet ja oma tahto. Ihana hahmo ja Annuska Hannula on nappivalinta rooliin. Muista hahmoista erityisesti Osku Haaviston Rutanen ja Henry Holopaisen Tauno jäivät mieleen, samoin kuin Konsta Lippo Toukona ja Henri Jalkanen Ripenä.

Esitys on täynnä hauskoja hetkiä, teksti on loistava ja näyttelijät ottavat siitä kaiken irti. Lempparikohtauksiani ovat nuorison riehakas lauluhetki veneessä, se ensimmäinen marsukohtaus, poikaporukan tupakointikohtaus, Kertun purkaus äidilleen ja aikalailla kaikki kohtaukset, joissa nuoriso on lavalla keskenään. Ainoastaan se humalainen hetki, kun porukka levittäytyi katsomon laidoille, oli ehkä turhan pitkä, vaikkakin hieno kohtaus. Tarina jää vähän kesken, haluaisin tietää miten Allun ja muun porukan elämä tästä jatkuu. Ja mitä sille marsulle kävi?

Kokonaisuutena tykkäsin Häräntappoaseesta oikein paljon ja se on minusta tosi onnistunut esitys. Näyttelijät ovat kaikki taitavia ja uskottavia, lavastus luo todellisen tuntuisen maalaismaiseman ja tarina on mukava ja viihdyttävä seurata. Pidin siitä, että pari kohtausta on toteutettu videolla, ne toimivat oikein hyvin. Oikein mainio ensireissu Kotkaan ja Kotkan kaupunginteatteriin, ehdottomasti vierailen uudestaankin!


maanantai 3. huhtikuuta 2017

Sisäinen linna @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuva Johanna Hurme
Viime perjantaina (31.3.) pääsin Tuusulan kirkkoon ihastelemaan Ávilan Teresan elämästä kertovaa tanssiteatteriteosta Sisäinen linna.

1515 syntynyt Teresa oli espanjalainen nunna, joka julistettiin pyhimykseksi 1622. Hän 

En ole käynyt katsomassa tanssia kovinkaan paljon, yleensä näen sitä osana musikaaleja mutta pääasiassa tanssiin keskittyviä esityksiä olen nähnyt ehkä yhden tai kaksi. Tanssi on kuitenkin taiteenlajina minusta ihan mahtavaa, kaunista ja vaikuttavaa, pidän kyllä sen katsomisesta siis. Nyt täytyisi vaan ahkerammin suunnata katsomaan kaikenlaisia tanssiesityksiä musikaalien ja muiden rinnalla.

Sisäisen linnan koreografian on tehnyt Metsälintu Pahkinen, joka myös tanssii esityksen. Hän on eloisa, vauhdikas, uhmakas, herkkä, mietiskelevä, rohkea ja hengellinen. En tiedä Ávilan Teresasta mitään, mutta Pahkisen tanssi välittää kuvan määrätietoisesta naisesta, jonka ajatuksista välittyy viisaus. Esityksen tärkein ja mieleenpainuvin ajatus minulle oli "Älä ajattele paljon, vaan rakasta paljon." 

En oikein tiedä mitä esitykseltä odotin, mutta se oli silti erilainen kuin ajattelin vaikka siinä olikin asioita, joita arvelin esityksessä olevan. Takaraivossa oli pieni ajatus siitä, että mitäs jos tämä on joku tylsä juttu enkä tykkää yhtään...? No eipä ollut, vaan oikein hieno ja mielenkiintoinen esitys. Tunnelmat vaihtelevat Teresan elämäntapahtumien myötä iloista suruihin ja ihmetykseen, itsevarmoihin ajatuksiin ja ylpeyteen sekä kaikkeen muuhun, mitä hänen elämänsä aikana tapahtuu. Teresasta maalautuu kiehtova kuva ja hänestä olisi kiva tietää lisääkin, vaikka esityksessä käydäänkin naisen koko elämä läpi niin tarkasti kuin sen hieman vajaassa tunnissa ehtii. Käsiohjelmassa on tärkeitä vuosilukuja Teresan elämän varrelta, joten sieltä pystyy poimimaan kiinnostavat tapahtumat.

Varsinaista tanssia en osaa hienosti arvioida, kun en siitä hirveästi tiedä, mutta liikkeet ja koreografiat näyttivät hienoilta ja toivat esiin niitä tunteita ja tunnelmia, mitä milloinkin haettiin. Tanssia oli ilo katsoa ja se pelasi hyvin yhteen musiikin kanssa. Musiikista vielä, Tuula Saarensola lauloi yhdessä kohtaa gregoriaanista kirkkolaulua ja tämä kuulosti upealta, kirkko kaikui oikein kauniisti. Valaistus olisi toiminut paremmin vähän pimeämmässä, mutta esitys onkin ennen ollut hämärämpään aikaan, ennen kellojen siirtoa siis. Valoisampi ilma loi kuitenkin oman tunnelmansa ja pehmeämmän valaistuksen, joten ei illan valoisuus huono juttu ollut.

Kokonaisuudessaan Sisäinen linna on kaunis ja monitunnelmainen esitys, joka kertoo hienosti, monipuolisesti ja arvokkaasti Ávilan Teresan elämästä ja tuo katsojien eteen kuvan naisesta, johon tekisi mieli itsekin tutustua.

kuva Keski-Uudenmaan Teatteri

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Mechelin @ Keski-Uudenmaan Teatteri

kuvat © Sebastian Rosenberg
Pääsin seuraamaan ensi syksynä (8.9.) Keski-Uudenmaan Teatterissa ensi-iltansa saavan Mechelinin harjoituksia 16.3.

Heikki Lundin käsikirjoittaman esityksen rooleissa nähdään Seppo Halttunen, Anna-Leena Sipilä ja Jari Hämäläinen. Esitys kertoo Leo Mechelinistä, unohdetusta suomalaisesta valtiomiehestä. Erään lehden urheilutoimittaja (Seppo Halttunen) saa päätoimittajalta (Jari Hämäläinen) tehtäväkseen kirjoittaa laajan artikkelin Leo Mechelinistä itsenäisyyden juhlavuoden suurnumeroon. Toimittajasta tehtävä tuntuu ylivoimaiselta, koska hän ei tiedä koko Mechelinistä mitään. Apua tulee kuitenkin yllättävältä taholta, kun Mechelinin läheinen työtoveri Tekla Hultín (Anna-Leena Sipilä) tulee valaisemaan toimittajaa siitä, kuka oikein oli Leo Mechelin. Oman mielipiteensä hänestä esittävät myös mm. Lenin ja Paasikivi (Jari Hämäläinen).

Valaisevaa tämän katsominen oli minullekin, sillä täytyy myöntää, ettei Leo Mechelinin nimi tai saavutukset olleet minulle yhtään tuttuja. Esitys olikin vähän sellainen opettavainen, mutta vaikka asiaa ja tietoa tuli paljon, esitystä oli tosi mielenkiintoista seurata eikä se ollut yhtään puuduttava. Vaikka kaikki yksityiskohdat Leo Mechelinistä eivät jääneetkään mieleen, sai esityksen pohjalta muodostettua hänestä jonkinlaisen kuvan, joka on jo paljon enemmän kuin se, ettei koko tyypistä tiennyt yhtään mitään.

Seppo Halttunen tekee hyvän roolin urheilutoimittajana ja näyttelee toimivasti ensin turhautumisensa jutun kirjoittamiseen ja sitten kiinnostuksensa heräämisen Leo Mechelinin tarinan tutkimiseen. Tekla Hultín nousi suosikkihahmokseni ja Anna-Leena Sipilä tekee vakuuttavan roolin Suomen ensimmäisenä naispuolisena filosofian tohtorina. Jari Hämäläinen onnistuu jokaisessa roolissaan, pidin erityisesti Mannerheimistä ja päätoimittajasta. Harjoituksissa oli vielä asiaankuuluvia, pieniä vaikeuksia, mutta koska ensi-iltakin on vasta 8.9., on kaikki siihen nähden hyvin mallillaan.

Syksyllä aion mennä uudestaan katsomaan, millaiseksi esitys on kehittynyt ja onko siihen tullut uusia juttuja mukaan, vai onko esitys säilynyt suurinpiirtein samanlaisena kesän yli. Tarinasta saan silloin varmaan vielä enemmän irti, nyt keskityin nimenomaan Leo Mecheliniin enkä niinkään kaikkeen muuhun, mistä esityksessä puhuttiin.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Suomenhevosen tarina-lehdistötilaisuus @ Keski-Uudenmaan Teatteri & Ratsastuskeskus Aino

kuva © Sami Lamberg
Keski-Uudenmaan Teatteri ja Ratsastuskeskus Aino julkaisivat viime viikon perjantaina 17.3. yhteistyöesityksensä, musiikkinäytelmän Suomenhevosen tarina, jonka rooleissa nähdään mm. Antti Reini, Anu Sinisalo ja Pertti Koivula. Lavalla nähdään toki myös suomenhevosia. Esityksen on käsikirjoittanut Heikki Lund ja sen ohjaa Kari Paukkunen. Ensi-ilta on 17.11.2017.

Suomenhevosen tarina vie katsojat Lahtisen perheen matkassa neljän sukupolven läpi 1900-luvun alusta nykypäivään saakka. Tarina alkaa Lahtisen isännän ostaessa kirjailija Juhani Aholta Pekka-hevosen, joka palvelee perhettä talvisotaan saakka. Rauhan tultua on aika hankkia uusi hevonen. Tarinaan kietoutuvat elämän ilot ja surut sekä suomenhevosen merkitys ihmisille vuosien varrella.

kuva © Sami Lamberg
kuva © Sami Lamberg
Näytelmä juhlistaa Suomen satavuotista taivalta ja on kunnianosoitus 110-vuotiaalle suomenhevoselle. Näytelmässä nähdään musiikkinumeroita vuosien varrelta, niiden tyylilaji vaihtelee jenkasta rokkiin. Kaikki laulut kertovat jollain tapaa hevosista.

 kuvat © Sami Lamberg

Lehdistötilaisuudessa kuvissa poseerasi suomenhevosori Kiripassi. Suomenhevosen tarinaa esitetään Järvenpäässä, Ratsastuskeskus Ainon maneesissa, jonne Ainon isännän Erkki Siltalan mukaan nousee jopa yli tuhatpaikkainen katsomo. Ensi-illan jälkeen muut esitykset ovat 18.-26.11.

Olen ennen nähnyt (muistaakseni) tasan yhden esityksen, jossa on ollut hevonen mukana. Se oli kesäteatteriesitys seitsemän vuotta sitten, joten muutama vuosi on ehtinyt vierähtää ennen kuin pääsen taas ihastelemaan hevosia näyttämöllä. Odotan Suomenhevosen tarinaa innolla, eläinten kanssa työskentely tuo tietysti haasteensa esityksen toteutukseen, mutta tämä porukka saa varmasti tehtyä kiinnostavan ja hienon näytelmän. Maneesi esityspaikkana on myös mielenkiintoinen, hevosihmisenä sekin lisää minun odotuksiani. Tästä tulee hieno!

Muita juttuja aiheesta




loput kuvat © Susanna Salmi


Viiru, Pesonen ja Kososen kukko @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuvat Esko Vuorio
Viime kesänä ensi-iltansa saanut Viiru, Pesonen ja Kososen kukko jatkuu Krapin pajalla vielä viiden (tai siis neljän) esityksen verran, joten nyt kannattaa lähteä katsomoon jos aikoo ehtiä!

Viiru (Anna-Leena Sipilä) ja Pesonen (Seppo Halttunen) päättävät lähteä tunturivaellukselle löydettyään teltan, mutta ihan Lappiin asti ei ainakaan tällä reissulla matkata. Kun kaverukset ovat telttailleet ja kalastelleet, tulee paikalle ukko Kosonen (Jari Hämäläinen) joka tuo mukanaan kukon (Jari Hämäläinen). Robiniksi nimetty otus rakastaa omaa ääntään ja hurmaa pihan kanat (Kasper Kaijanen). Viiru taas ei ihastu Robiniin yhtä palavasti.

Lastenteatteri on minulle yleensä sellainen joko tykkään tai en tykkää-tyyppinen juttu, vaikka en olekaan kovin montaa varsinaista lapsille tehtyä esitystä nähnyt. Ei minkään esityksen tietenkään pidä kuulua tiettyyn kategoriaan, varmasti sekä lapset että aikuiset voivat nauttia millaisesta esityksestä vaan eikä näytelmien tarvitse olla pelkästään lasten tai aikuisten näytelmiä. Joka tapauksessa tämä juttu menee siihen tykkään-puolelle, viihdyin katsomossa hyvin ja niin tuntui viihtyvän myös muu yleisö ja varsinkin lapsikatsojat. Lapset myös kommentoivat näkemäänsä vanhemmilleen/mummeilleen/vaareilleen/kummeilleen jne. esityksen aikana, hymyilytti välillä heidän juttunsa esitystä seuratessa.

Minä pidin etenkin esityksen lauluista, vauhdikasta menoa lavalla ja varsinkin kukon biisi oli tosi hyvä. Muutenkin Jari Hämäläisen Robin on loistava tyyppi, itse en ehkä noin kiekuvaista kukkoa haluaisi omalle pihalle asumaan mutta näin katsomosta käsin Robinista on vaikea olla pitämättä. Seppo Halttusen Pesonen ja Anna-Leena Sipilän Viiru ovat hauska parivaljakko ja toimivat lavalla hyvin yhdessä, molemmat hahmot ovat mainioita myös yksinään. Kasper Kaijanen on hauska Rilla-kana ja myös oikein hyvä käkikellon käki. Koko porukka loistaa etenkin niissä jo mainituissa laulukohtauksissa.

Kokonaisuudessaan Viiru, Pesonen ja Kososen kukko tuo lavalle kiinnostavan ja otteessaan pitävän tarinan, jonka parissa oikeasti viihtyy vauvasta vaariin. Esitys on hauska, värikäs, viihdyttävä ja opettavainenkin. Tällaista (lasten)teatterin pitäisi ollakin, sen tietää siitä kun katsomosta lähtee hyvällä tuulella ja esitystä miettii vielä seuraavanakin päivänä (terveisin nimim. joku esityksen laulu on soinut päässä koko eilisen päivän...) Hauska ja onnistunut juttu siis!

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Eikä kukaan meitä enää etsi @ Teatteri Siperia

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Teatteri Siperia!
kuvat Petri Tuhkanen
Teatteri Siperiassa sai 28.2. ensi-iltansa ilmastonmuutosta käsittelevä Eikä kukaan meitä enää etsi. Lavalla nähdään Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn ja Jaakko Ohtonen sekä jääkarhuna Tytti Marttila.

Esitys koostuu pienistä hetkistä ja väläyksistä tavallisten ihmisten elämästä. Eräs perheenäiti (Marika Heiskanen) innostuu pelastamaan maailmaa, kun hänen poikansa (Jaakko Ohtonen) pelästyy kuullessaan dokumentista, että jääkarhuisät hukkuvat hakiessaan ruokaa pennuilleen. Visailuohjelmassa Jaajon (Karoliina Blackburn) johdolla kilpailee ilmastonmuutosta totena pitävä (Marika Heiskanen) ja valheena pitävä (Jaakko Ohtonen). Nuori mies (Jaakko Ohtonen) miettii, haluaako hän omaa lasta tällaiseen maailmaan kasvamaan. Roskiksilla käydään kamppailua siitä, onko kierrätys järkevää vaiko pelkkää omantunnon hiljentämistä? Nämä ja monet muut kohtaukset tuovat lavalle toimivan kokonaisuuden, joka saarnaa sopivasti, mutta jättää kuitenkin toiveikkaalle mielelle. Ehkä me voimme vielä vaikuttaa pallomme tulevaisuuteen.

Esitys etenee sujuvasti eikä siinä tule mitään turhia taukoja. Petri Tuhkasen pahvinen lavastus toimii loistavasti, välillä tosin häiritsi kun laatikoita siirreltiin, mutta eipä se paljoa kokonaisuudesssa haitannut. Hienoa myös, että aterimet jne. olivat pahvia! Välillä asiaa tulee paljon kerralla, mutta minulle ainakin toimii tällainen pitkäkin saarna. Mietittävää jää kyllä pitkäksi aikaa esityksen jälkeen. Mitä minä voin tehdä ja onko siitä edes hyötyä? Kannattaako kierrättää jos syö banaaneja tai alentaa huoneen lämpötilaa jos lentää lentokoneella jonnekin? Pystyykö yksittäinen ihminen edes tekemään mitään?

Näyttelijät tekevät kaikki todella hyviä rooleja. He vaihtavat hahmoa ja kohtausta jouhevasti tuoden lavalle aina samaistuttavia, tavallisia ihmisiä (ehkä haltijattaret + Pahatar eivät tavallisia ihmisiä ole mutta noin muuten). Suuret ikäluokat ovat hauskoja, samoin biojäteastian hankkimista pähkäilevät naapurit. Jaakko Ohtosen metsäretkelle lähtevä nuori mies on yksi suosikkihahmoni, samoin hänen näyttelemänsä pikkupoika. Tytti Marttilan jääkarhu ihastuttaa lavalla hienoisilla liikkeillään ja salaperäisyydellään. Karoliina Blackburnin poliitikoksi lähtevä kierrättäjänainen jää mieleen, samoin kuin Marika Heiskasen näyttelemän äidin turhautunut purkaus keskellä yötä. Hienoa työtä kaikilta.

Pidin tästä tosi paljon, en tietenkään pidä ilmastonmuutoksesta, mutta minusta on kiinnostavaa nähdä miten asiaa käsitellään esimerkiksi teatterissa tai sitten vaikka kirjoissa tai elokuvissa. Esityksestä jää sellainen sopivan syyllinen olo, että olisinhan minäkin voinut tehdä jotain enemmän ja paremmin pelastaakseni maailmaa edes vähän, mutta ei esitys silti ketään yleisössä tai muualla suoraan syyllistä. Lavalla tarjoillaan niin monia mielipiteitä ja perusteluja, että väkisinkin miettii asioita uusista näkökulmista. Hieno, toimiva teksti ja upea näyttelijäporukka kantavat tarinaa eteenpäin vahvalla otteella. Päälimmäisenä mieleen jää ajatus, että jotain on tehtävä, mutta vielä ei ole liian myöhäistä.


tiistai 14. maaliskuuta 2017

Suomi sataa ja tuulee @ Hämeenlinnan teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Hämeenlinnan teatteri!
kuvat © Tapio Aulu
Hämeenlinnan teatterissa sai ensi-iltansa 16.2. Suomi sataa ja tuulee-niminen esitys, jossa nähdään kohtauksia kotimaamme historiasta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.

Yksi iso syy, miksi odotin tätä innolla, oli se, että laulujen sanat ovat Jarkko Martikaisen käsialaa. Kaikkien aikojen lempparilauluni Myrsky on siis myös hänen tekemänsä, siitä tämä odotus. Varsin hienoja sanoituksia oli lavalle päätynyt, esimerkiksi Jokainen Korhonen on Afrikasta, Camelia en osta ja Monet kovat kännit. Ennen oltiin vaan sai ajattelemaan jo biisin aikana että minkä ihmeen takia some ja teknologia on ottanut näin suuren vallan ihmisistä, miksei vain olla kuten ennen kun silloin oli kuitenkin mukavampaa. Musiikista noin muuten: erityisesti tykkäsin siitä että koko homma lähti Kalevalalla liikkeelle ja alku kuulosti upealta. Bändi soitti hienosti ja oli lisäksi erittäin tyylikäs, heille erityiskiitokset tästä! Laulunsanoja ei ihan aina meinannut kuulla, musiikki oli hiukkasen liian lujalla pariin otteeseen.

Hahmoista erityisesti Pekka Heikkisen kaikkien sotiemme veteraani/kertoja oli loistava, tykkäsin hänestä heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Matti Leinon liikkumista ja lavalla olemista oli kivaa seurata, ja hän myös lauloi mainiosti kuten aina. Otto Rantanen oli hyvä tulevaisuuden eli vuoden 2037 miehenä, hän tuntui suhtautuvan elämään ja Suomeen aika positiivisesti mikä on tietysti hyvä. Mikko Töyssy lauloi tässäkin esityksessä ihan mahtavasti, ja oli saanut jokaiseen näyttelemäänsä hahmoon jonkin oman jutun. Mainitaan nyt esimerkiksi Pentti "Piisami" Susitaival, vau millainen tyyppi!

Kalevalaa tässä oli muutamaan otteeseen mukana ja minä olin ihan myyty, koska pidän Kalevalasta tosi paljon vaikken sitä edes (vielä) ole lukenut. Muutenkin esityksestä huokui tietynlainen suomalaisuus koko ajan ja siinä oli mukana paljon sellaista, jonka suomalaisena tunnistaa, niin hyvässä kuin pahassa. Ja totta kai näin pitääkin olla, Suomestahan tämä juttu kertoo! Käsiohjelmasta oli kiva lukea työryhmän pohdintaa siitä, mitä satavuotias Suomi heille merkitsee ja samalla tätä tuli itsekin pohdittua.

Suomi sataa ja tuulee on minusta oikein onnistunut satavuotiaan Suomen juhlistus, joka pureutuu tärkeisiin asioihin ja tuo ne lavalle sellaisina, että katsoja tahtoo itsekin miettiä että millaisia asioita nämä ovatkaan ja miten ne minun elämääni ja Suomeeni liittyvät. Vielä kun on taitava porukka tekemässä ja aivan mahtava musiikki, niin tässä on oikein hieno esitys lavalla!

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Rakastetaan tietämättä mitään @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!
kuvat Mirka Kleemola
Ennen HKT:n remontin valmistumista Pengerkadun näyttämöllä nähdään vielä Moritz Rinken komedia Rakastetaan tietämättä mitään. Kaksi pariskuntaa, Sebastian (Jouko Klementtilä) ja Hannah (Laura Alajääski) sekä Roman (Ville Tiihonen) ja Magdalena (Ursula Salo), ovat vaihtamassa asuntoja ja tapaavatkin toisensa sitten näissä merkeissä. Tavaroitakin jo lastataan autosta pois ja autoon, mutta lopulta kaikki pysyvät Sebastianin ja Hannahin asunnossa.

Minulla ei oikeastaan ollut mitään ennakko-odotuksia esityksestä, kiinnostuin siitä lähinnä näyttelijöiden takia ja he olivatkin kaikki tosi hyviä. Esityskin oli oikein positiivinen kokemus, monta hauskaa kohtaa, kiinnostava tarina, toimivat hahmot ja eläväinen toteutus. Minusta oli hienoa istua katsomossa ja katsella joidenkin muiden elämää, viihtyen heidän tekemistensä ja sanomistensa parissa. Roolihahmot ovat siis erittäin onnistuneet ja tuntuvat oikeilta ihmisiltä.

Hahmoista pidin erityisesti Ville Tiihosen Romanista, tämä avaruuslaitenörtti on herkullinen hahmo ja kaikki eleet ja äänensävyt sopivat tyypille loistavasti. Myös Ursula Salo Romanin Magdalena-rouvana on hurmaava ja hauska, ja hänen työnsä eli eläinfysioterapeutti kuulostaa oikein kiinnostavalta. Laura Alajääski on mainio Hannahina ja vaikuttaa porukan järkevimmältä tyypiltä, sillä hän pysyy aika rauhallisena ja koittaa pitää muunkin porukan aisoissa. Jouko Klementtilän Sebastianista en ihan alussa tykännyt, mutta heti kun esitys lähti kunnolla käyntiin, aloin pitää Sebastianista enemmän ja enemmän. Hän on monipuolinen hahmo ja tuo kiinnostavia juttuja tarinaan.

Erityispisteet toisella puoliajalla nähdylle kohtaukselle, jossa lavastus on upea ja avaruudellinen maisema näyttää mahtavalta. Lavastus on aikalailla koko näytelmän ajan aika samanlainen ja totta kai näin on, samassa paikassahan koko ajan ollaan. Kirjat tosin katoavat hyllystä jossain välissä, en edes huomannut ensin etteivät ne enää ole siellä ja sitten ihmettelin että mihin ne joutuivat. Toimiva lavastus esityksessä on, juuri sellainen kuin tarinaan sopii.

Kokonaisuudessaan Rakastetaan tietämättä mitään oli hauska ja viihdyttävä esitys, joka sai myös miettimään, että kaikenlaisia ihmisiä sitä löytyy ja vähän outoja parejakin, kun välillä tuntui ettei noilla ole mitään yhteistä. Viihdyin katsomossa oikein mainiosti, pari tuntia kului näiden tyyppien seurassa nopeasti!

maanantai 27. helmikuuta 2017

Puolustusvoimat, rakastettuni @ Riihimäen Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen Teatteri!
kuvat Aki Loponen
Riihimäen teatterissa sai ensi-iltansa 25.2. Puolustusvoimat, rakastettuni-niminen esitys, jota olin ensi-illassa katsomassa isäni kanssa.

Eläkkeelle jäävän upseerin (Jouko Puolanto) tytär (Maija Siljander) menee vapaaehtoisena armeijaan. Isä ei meinaa ymmärtää miksi ja kyseleekin tyttäreltään tätä useaan otteeseen. Armeijan ulkopuolisesta maailmasta tulee molemmille vieras paikka eikä elämä armeijan jälkeen olekaan helppoa. Kaikkea tätä säestää rummuttaja (Juha Pulli).

Ensimmäisenä täytyy kehua lavastusratkaisuja, tähän on saatu rakennettua todella hieno näyttämökuva ja minä pidin esityksen visuaalisesta ilmeestä kovasti. Aina ei tarvitse kauheasti tavaraa lavalle, kun kaikki palaset ovat kohdillaan niin vaikuttavuus syntyy pienillä asioilla. Myös valot olivat varsinkin muutamassa kohdassa tosi hyvät, punaiseen tunteeseen liittyvä punainen välähdys erityisesti jäi mieleen.

Juoni oli pääosin selkeästi seurattavissa mutta jätti joitain ajatuksia katsojan varaan. Itse olin muutamassa kohdassa vähän pihalla että mitäs nyt oikein tapahtuukaan, mutta sitten taas pääsin tarinaan mukaan ja tajusin mihin edellisellä kohtauksella/vuorosanalla oli pyritty. Yhtäkään tylsää hetkeä ei ollut ja esitys piti tiukasti otteessaan alusta loppuun. Esityksessä oli niin monta hyvää yksityiskohtaa, että menisin mielelläni katsomaan sen uudestaan vain nähdäkseni hienot jutut uudestaan. Toki esitys kokonaisuutena ansaitsee myös uusintakatselun!

Maija Siljander ja Jouko Puolanto tekevät vakuuttavaa työtä tyttärenä ja isänä, kaikki ilmeet, eleet ja äänenpainot ovat juuri tilanteeseen sopivia ja hahmojen ajatukset tulevat hyvin esille. Äitinä ja vaimona esityksessä nähdään Katja Peacock joka on myös lavalla tosi hyvä. Suosikkihahmoni esityksessä on Juha Pullin rummuttajatyyppi, joka toimii esityksen kertojana. Hänellä on lavalla vaikka kuinka monta hyvää hetkeä, välillä täytyy muistuttaa itseään että hei täällä on muitakin tyyppejä lavalla, katso niitäkin.

Kokonaisuudessaan Puolustusvoimat, rakastettuni on onnistunut esitys, joka kertoo varusmieskaupunkiperheestä kiinnostavasti, naurattaa ja koskettaa jättäen hyvälle mielelle, vaikka tarinan aikana koetaankin tunteita laidasta laitaan.

Hienoja olivat nämä leijuvat taulut myös!

maanantai 13. helmikuuta 2017

Tom of Finland @ Turun kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Turun kaupunginteatteri!
kuvat © Otto-Ville Väätäinen
Turun kaupunginteatterin Tom of Finland-musikaalia on hehkutettu ja siitä on puhuttu paljon, nyt minäkin ehdin katsomoon todistamaan tätä hienoa esitystä.

Kaarinalaisen opettajaperheen poika Touko (Olli Rahkonen) pitää lapsesta asti piirtämisestä ja kehittyy komeiden, lihaksikkaiden miesten piirtämisessä sille tasolle, että pian koko maailma tuntee nimen Tom of Finland.

Ihan ensimmäisenä tekee mieli hehkuttaa Olli Rahkosta ja sen teenkin. Hän on aivan loistava Touko, ihan mahtavaa roolin tekemistä, laulamista, näyttelemistä ja lavalla olemista. Rahkonen näyttelee luontevasti Toukon elämän vaiheet nuoruudesta vanhuuteen ja on erinomainen valinta rooliin. Toukon elämänkumppania Veliä näyttelevä Jukka Nylund tekee hänkin hienon roolin ja enemmänkin olisin häntä lavalla kuullut ja katsonut. Anna-Victoria Eriksson Toukon Kaija-siskona on myös hyvä ja laulaa kauniisti.

Muista tyypeistä mainittakoon tietysti Kake (Ville Erola) joka on komea ilmestys ja todellakin kingi, kuten Erola musikaalin pressissä hahmonsa totesi olevan. Mika Kujala eli Markus Palin lauloi En ole niitä-nimisen kappaleen ja kylläpä komeasti lauloikin. Piirroshahmot ovat kaikki hienon ja komean ja hurmaavan näköisiä sekä myös Toukon piirrosten näköisiä.Valloittava pari ovat Osmo (Tuukka Raitala) ja Rauni (Jonas Saari).

Laulujen sanoitukset ja myös kappaleiden nimet ovat hauskoja, kekseliäitä ja oikein mainioita, erityisesti Elämänviiva, Puistohomojen baletti I-IIIPanen paperilla ja Likaiset kuvat jäivät mieleen. Välillä musiikki meinasi hukuttaa laulujen sanat, mutta onneksi englanninkielinen tekstitys pyöri ja siitä pystyi katsomaan, mitä sanottiin. Musiikki on monipuolista, sitä kuuntelee enemmän kuin mielellään ja erilaiset melodiat kuulostavat hienoilta.

Reija Wäreen koreografiat toimivat hyvin ja niistä huomaa piirrosten vaikutuksen. Taustalla kuuluvat piirtämisen äänet ovat myös hyvä keksintö ja ne sopivat musikaaliin loistavasti, kuten myös Sanna Malkavaaran projisoinnit. Velin kuolema käsitellään aika nopeasti ja muutama kohtaus on hieman ihmeellisesti toteutettu, mutta pääosin kaikki toimii ja lavalla nähdään niin komeaa ja hienoa musiikkiteatteria että oksat pois!

Kokonaisuudessaan Tom of Finland on riemukas, hauska, koskettava, hieno ja viihdyttävä musikaali, joka on tehty taitavasti, kekseliäästi ja ilolla, ja josta nauttii täysin siemauksin.


lauantai 11. helmikuuta 2017

Äidinmaa @ Espoon kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Espoon kaupunginteatteri!
kuvat © Andreas Janett
Espoon kaupunginteatterin Äidinmaa-musikaali kulkee kahdella aikatasolla, vuosissa 1939-1940 ja 1989. Sekatavarakauppias Vienon (Laura Voutilainen) tytär Anni (Jennie Von Storbacka) rakastuu maalle kesätöihin tulleeseen helsinkiläiseen Olaviin (Mikael Saari). Kahdeksankymmentäluvulla Anni (Pirkko Mannola) muistelee elämäänsä kertoessaan tyttärentyttärelleen Lauralle (Helmi-Leena Nummela) nuoruudestaan.

Äidinmaan musiikin ovat säveltäneet Esa Nieminen ja Niklas Rosström ja sanoittaneet Sinikka Svärd ja Annina Enckell. Musiikki on monipuolista, kaunista ja koskettavaa, sävellykset luovat sopivaa tunnelmaa ja sanoitukset viimeistelevät laulujen toimivuuden. Esityksessä ei oikeastaan ole yhtään ylimääräistä tai siihen sopimatonta kappaletta, vaan kaikki toimivat sekä kokonaisuudessa että yksinään. Erityisesti laulut On koko maailma meidän, Ei puhuttavaa, Kesä, Sotaanlähtö, Pakahtuva sydän (löytyy spotifysta, kannattaa kuunnella), OdotanKuume, Muistan pojan ja Suojaton ovat mieleeni. Lavalla oleva porukka laulaa kuin unelma eikä kukaan jää toisten varjoon. Lauluissa on tunnetta ja herkkyyttä, hahmojen ajatukset välittyvät katsomoon asti.

Näyttelijät siis laulavat upeasti, mutta myös näytellessään he ovat lavalla luontevasti, vilpittömästi, rehellisesti ja turhia esittämättä. Hahmot tuodaan lavalle todellisina ihmisinä, jotka koskettavat ja vakuuttavat. Molemmat Annit, Jennie Von Storbacka ja Pirkko Mannola, tekevät erinomaiset roolit. Nuorempi Anni on nokkela, ystävällinen, elämäniloinen, rakastunut ja lempeä, vaikka joutuukin kohtaamaan pelottavia asioita ja pettymyksiä. Vanhempi Anni muistaa kaiken kokemansa ja se vaikuttaa hänen elämäänsä, mutta hän on kuitenkin säilyttänyt lempeyden ja elämänilon läpi vuosien.

Mikael Saari on nappivalinta Olavin rooliin. Nuoruuden innolla uusiin maisemiin saapuva kaupunkilaispoika rakastuu ja nauttii elämästä, kunnes tulee sota, jonne on pakko lähteä. Pian kaikki onkin toisin eikä edes rakkaus paljoa lämmitä mieltä, kun taistelu ryskyy joka puolella. Mikael Saari laulaa (taas kerran) mielettömän hyvin, ja hänen lauluaan kuuntelee niskakarvat pystyssä. Koko musikaalin lempikappaleeni- ja kohtaukseni onkin Saaren laulama Kuume, joka - sen kummemmin tarinaa paljastamatta - on tyylikäs, voimakas, herkkä, surullinen ja kohtauksena hienosti toteutettu.

Peter Nyberg tekee kaksi hienoa roolia, yhden molemmilla aikatasoilla. Tehtailijan tyttäreen Sofiaan (Vilma Kinnunen) rakastunut Reijo revitään sotaan kuten Olavikin. Kahdeksankymmentäluvulla Annin tyttärentyttäreen Lauraan rakastuneen Anteron on vaikea lähestyä tätä. Huoleton taiteilijasielu Antero ja sinnikäs kiinteistövälittäjä Laura ovat erilaisia, mutta eivät ehkä kuitenkaan liian. Nyberg laulaa upeasti ja näyttelee molemmat hahmonsa tarkasti.

Laura Voutilainen tekee luontevan ja hyvän roolin. Vieno on monitasoinen, luonteikas hahmo, jolla on hieman kyseenalaiset keinot selviytyä sodasta ja maailmasta ylipäänsä. Peter Pihlströmin olen nähnyt muutaman kerran lavalla, mutta erilaisissa rooleissa kuin tämä. Hän tekee erittäin hyvän roolin tehtailijan Veikko-poikana ja nousee yhdeksi suosikkihahmoistani. Vilma Kinnunen Sofiana on myös hieno hahmo ja roolisuoritus. Sofia on järkevä nuori nainen, joka rakastaa Reijoa ja haluaa toimia myös sodan aikana oikein. Tehtailija Aarniheimo (Puntti Valtonen) on loistava hahmo. Viinasta nauttiva, huoleton mutta ankara mies juonittelee pärjätäkseen elämässä parhaalla mahdollisella tavalla. Tatu Siivonen tekee kolme roolia ja onnistuu tekemään jokaisesta erilaisen ja toimivat. Nimismiehenä Siivonen on hieman inhottava ja pelottavakin tyyppi, Ossi Helmisenä kahdeksankymmentäluvulla taas miellyttävä ja iloinen. Papin roolissa Sihvonen on vain yhdessä kohtauksessa ja jää siinä vähän sivummalle, koska kohtauksessa keskitytään muihin hahmoihin.

Esityksessä heijastetaan taustalle lähes jatkuvasti erilaisia projisointeja. Muutamassa kohtauksessa ne tuntuvat hieman ylimääräisiltä, mutta pääosin kuvat toimivat loistavasti. Äidinmaa on toteutettu pienellä lavastuksella, mutta lavalla on silti tarpeeksi kaikkea. Niukka lavastus antaa mahdollisuuksia luoda näyttämölle tunnelmaa juuri projisoinneilla, musiikilla, äänillä ja upeilla valoilla. Etenkin Sotaanlähtö-kohtauksessa valot ovat hienot. Tärkeimpiä tunnelmanluojia ovat tietenkin näytteijät, jotka osaavat käyttää lavaa taitavasti. Katsomo ympäröi lavan kolmessa suunnassa, näyttelijät osaavat esiintyä joka suuntaan samaan aikaan.

Kokonaisuudessaan Äidinmaa on koskettava, tyylikäs, herkkä, aidon ja todellisen tuntuinen, raastava mutta toiveikas tarina, joka pitää tiukkasti otteessaan alusta loppuun. 

Sotaanlähtö ja upeat valot

maanantai 6. helmikuuta 2017

Harmony Sisters @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!
kuvat © Aki Loponen
Lahden kaupunginteatterin esityksessä kerrotaan Valtosen sisarusten ja Harmony Sisters-yhtyeen tarinaa. Vera (Maiju Saarinen), Maire (Petriikka Pohjanheimo) ja Raija (Raisa Vattulainen) perustavat laulavan sisarustrion ja pääsevätkin sitten kiertämään maailmaa ja hurmaamaan laulullaan. Harmony Sistersistä tulee tunnettu ja suosittu. Pian iskee sota ja pommitukset, sisarukset esiintyvät sotilaille ja pelkäävät sekä toistensa että itsensä puolesta. Sota kuitenkin loppuu ja parempi aika on edessä. Tarina kulkee monien tapahtumien ja vuosien halki.

Harmony Sisters on minulle aivan tuntematonta suomalaista musiikkihistoriaa, joten oikein mielenkiintoista oli istahtaa katsomoon. Selaillessani käsiohjelmaa en tunnistanut laululistasta yhtään nimeä, mutta esityksen aikana yksi laulu oli sitten tuttu, eli Sataman valot. Koska Harmony Sisters on perustettu 1930-luvulla ja viimeiset levytykset tehty 1956, kaikki tuoreempi musiikki, nykymusiikista puhumattakaan on vähän piilottanut näitä vanhempia suomalaisia (ja ulkomaalaisia) lauluja taakseen. Oikein hyviä kappaleita oli valittu mukaan, eniten pidin Liebes Kleines Fräulein, Can't help loving dat man ja Don't say goodnight-lauluista, sekä Sataman valoista myös.

Kaikille kolmelle sisarukselle on löydetty hienot näyttelijät, jotka tekevät taitavat roolit. Maiju Saarinen on hieno Vera, joka vanhimpana sisaruksena koettaa toimia järkevästi ja jää vähän kahden nuoremman sisaruksensa jutuista ulkopuolelle. Petriikka Pohjanheimon Maire muodostui lempihahmokseni, hän on määrätietoinen ja laulaa upeasti. Raisa Vattulaisen Raija on hurmaavan eloisa ja temperamenttinen. Mainitaan vielä tyttöjen äiti Ester (Eeva-Kirsti Komulainen) joka toimii esityksessä myös kertojahahmona. Tämä on hyvä ratkaisu, näin tarinassa on helppo pysyä mukana. Monella näyttelijällä on paljon rooleja, mutta silti ei tule tunnetta että lavalla olisivat koko ajan samat tyypit, vaan sinne ilmaantuu aina erilaisia hahmoja. Hyvää työtä tekee koko näyttelijäporukka.

Lavastus on toimiva ja valoilla saadaan luotua tunnelmaa. Erityisesti puvustuksesta (Laura Haapakangas) pidin, varsin tyylikkäitä herrasmiehiä ja kauniisti pukeutuneita naisia nähtiin lavalla, kuten myös hienoja armeijaunivormuja ja muita aikaan sopivia vaatteita. Varsinkin Valtosen sisarusten esiintymispuvut olivat tyylikkäitä.

Esitys on minusta vähän liian pitkä, ja koska siinä tapahtuu paljon, kesto luultavasti onkin venynyt. Muutaman kohtauksen olisi voinut joko lyhentää tai jättää kokonaan pois, mutta kovin paljon "turhaa" esityksessä ei ole. Vaikka pari liian pitkää kohtausta esityksessä onkin, suurin osa kohtauksista on toimivia ja niissä on paljon upeita yksityiskohtia. Lavalla ehtii tapahtua paljon lyhyessäkin ajassa ja sitä ei oikein tiedä, seuraisiko taustalla liikkuvien hahmojen tekemisiä, Veraa, Mairea vai Raijaa vai orkesterin soittoa. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa sisarukset esiintyvät sotilaille, seurasin vain sotilasjoukon ilmeitä ja eleitä ja tyttöjen tekemiset menivät vähän ohi. Tämä ei siis ole mikään huono asia, on hyvä että lavalla tapahtuu paljon kiinnostavia asioita, välillä samaan aikaan ja välillä vain yhdessä kohdassa.

Kokonaisuudessaan Harmony Sisters on toimiva ja tyylikäs esitys, joka kertoo Suomen ensimmäisestä naislauluyhtyeestä monikerroksisen, viihdyttävän, koskettavan ja kauniisti toteutetun tarinan.

Käsiohjelmalle vielä kiitoksia, se on myös erittäin tyylikäs!


perjantai 3. helmikuuta 2017

Kirka - surun pyyhit silmistäni @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos HKT!
kuvat Tapio Vanhatalo
 Eilinen ilta viihdyttiin Helsingin kaupunginteatterin Kirka-musikaalin parissa, seuranani olivat äiti, isi ja pikkusisko.

Täytyy myöntää heti alkuun, että Kirka on - sekä artistina että ihmisenä - minulle vähän tuntematon. Vaikka olenkin kuullut lähes kaikki musikaalin kappaleet, en osannut niitä ennen yhdistää suoraan Kirkaan, vaikka Kirka nimenä olikin tuttu. 

Kirka (Heikki Ranta/Kalle Lindroth) pitää laulamisesta ja tahtoo siitä ammatin. Pian ura laulajana aukeaakin, kun isoveli Sammy (Sami Hokkanen/Juha Lagström) esittelee veljensä Remu Aaltoselle (Petrus Kähkönen), joka ottaa nuoren Kirkan mukaansa keikoille. Pian Kirka huomaakin että suosio etenkin nuorison ja naisten keskuudessa on huimasti nousussa eikä kadullakaan voi oikein kulkea rauhassa. Kirka tapaa Dianan (Sari Haapamäki), mutta tähteys menee rakkauden edelle. Elämä on hittejä ja vaikeuksia, ylä- ja alamäkiä. Kiertueellaan Kirka tapaa Kirstin (Vappu Nalbantoglu), tulevan vaimonsa. Artistin elämä meinaa jyrätä kotielämän, rahavaikeudet kasaantuvat ja hetken näyttää jo pahalta. Sitten tulee taas ylämäki.

Heikki Ranta on loistava Kirka. Sopivan kiltti, rauhallinen ja pohdiskeleva, mutta myös valmiina heittäytymään musiikkimaailmaan ja sen huipulle ilman turhaa odottelua. Ranta tuo lavalle laajan kirjon tunteita ja ajatuksia näytellen ne toimivasti ja luontevasti. Myös Kirkan aikuistuminen vuosien varrella toimii hyvin. Laulu kuulostaa tyylikkäältä ja pidin erityisesti Strangers In The Night, Neidonryöstö ja Born To Be Wild-biiseistä.

Sami Hokkasen Sammystä tykkäsin myös paljon, Hokkanen on lavalla kuin kotonaan ja tekee hienon roolin. Sammy on ystävällisen ja vähän huolettoman oloinen tyyppi, josta on helppo pitää. Kari Mattila ja Marjut Toivanen tekevät molemmat hyvät roolit Kirkan vanhempina. Jon-Jon Geitel on hurmaava Danny, samoin Petrus Kähkönen on ihastuttava Remu. Erityismaininta vielä Unto Nuoran kapellimestarille Neidonryöstö-kappaleen aikana, aivan loistava!

Strangers In The Nightin aikana ihastelin jo koreografioita (Mindy Lindblom) ja tanssijoita, ja ilokseni taitava ja riemukas tanssiminen jatkui koko musikaalin läpi. Koreografiat tukevat tarinaa ja olivat oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oli hienoa katsoa varsinkin kaikista vauhdikkaimpia tanssikohtauksia. Katsomoa ja eturivin edustaa hyödynnettiin myös hyvin koreografioissa.

Puvustus (Elina Kolehmainen) on silmiähivelevän värikästä ja monipuolista, aikakauteen sopivaa ja oikein tyylikästä. Lavastus (Antti Mattila) ja valot (William Iles) toimivat hienosti ja etenkin valoista pidin monessa kohtauksessa. Kaikki kohtaukset on mielestäni toteutettu hienosti, erityisesti Sammyn onnettomuuskohtaus oli hieno ja Rosa Herpiön rengastanssi upea. Myös kohtaukset, joissa Sammy ja Kirka molemmat olivat paikalla, olivat poikkeuksetta hienoja. Välillä ihmettelin vähän, kun siirryttiin vähän kiukkuisesta ja pettyneestä tunnelmasta suoraan ilakoivaan ja vauhdikkaaseen menoon, mutta ala- ja ylämäet seuraavat toisiaan elämässä ja tietysti myös lavalla. Käsiohjelmalle muuten plussaa myös, ainakin minä, jolle Kirka on vieraampi, sain esittelyteksteistä paljon irti ja käsiohjelma on oikein tyylikäs.

Kirka oli stadin kundi, joten on selvää, että musikaalissa puhutaan stadin slangia eli siis Helsingin murretta. Vaikka olenkin nykynuori ja käynyt paljon Helsingissä ja onhan sieltä toki sanoja siirtynyt tänne maaseutumaisempaan elinympäristöönkin, pakko myöntää että en välillä tajunnut yhtään mistä puhuttiin. Kunhan keskityin vuorosanoihin, pysyin kyllä tarinassa mukana vaikkei jokainen slangisana ollutkaan tuttu. Musikaalin kieli on värikästä ja eläväistä ja sitä kuuntelee mielellään, eli pienet "kulttuurierot" eivät haittaa vaan päinvastoin, stadin slangi kuulostaa hienolta.

Kokonaisuudessaan voin rehellisesti sanoa, että pidin musikaalista paljon enemmän kuin osasin odottaa. Koko porukka esityksen takana on tehnyt loistavaa työtä ja se näkyy esityksen jokaisessa osa-alueessa. Kirka on koskettava, hauska, elämäniloinen, vauhdikas ja tyylikäs. Hieno show, varmasti menen uudestaankin katsomaan!


keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Tom of Finland-pressitilaisuus @ Turun kaupunginteatteri

"Mitä ei voi sanoa, se piirretään. Mitä ei voi piirtää, se lauletaan."

Tänään oli luvassa reissu Turkuun ja Tom of Finland-musikaalin makupalojen pariin. Tilaisuus oli myös yleisölle avoin ja paikalla olikin mukavasti porukkaa. Näimme musikaalista kaksi kohtausta ja kuulimme tekijöiden mietteitä siitä, millaista musikaalia on ollut tehdä ja millainen siitä nyt sitten on tulossa. Tom of Finlandin ensi-illat ovat 27. ja 28.1. Logomo-teatterissa, minä suuntaan esityksen pariin 11.2. eli siihen asti täytyy odottaa koko musikaalin näkemistä. Näiden ennakkopalojen perusteella en ehkä malttaisi.




Musikaalin musiikki vaikuttaa näiden kahden erilaisen maistiaisen perusteella monipuoliselta ja oikein hyvältä, tykkäsin molemmista biiseistä mutta enemmän ehkä tästä jälkimmäisestä kohtauksesta, jossa Touko (Olli Rahkonen) ja Veli (Jukka Nylund) lauloivat. Ensimmäisessä kohtauksessa kuultu biisi, "Glad To Be Gay" löytyy muuten spotifysta! Musiikin tekijät Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos kertoivat vähän millaisia säveliä on luvassa ja odotan innolla että pääsen kuulemaan loputkin kappaleet.




Itselleni ei Touko Laaksonen eikä Tom of Finland ole mitenkään kovin tuttu juttu, pari vuotta sitten en edes tiennyt koko tyypistä mitään tai ainakaan yhdistänyt piirroksia ja nimeä. Heti kun musikaalin ilmoitettiin tulevan ensi-iltaan, etsin tietoa Touko Laaksosesta ja luinkin sitten paljon juttuja hänestä ja hänen taiteestaan ja aloin koko ajan kiinnostua taiteilijasta enemmän. Musikaali luultavasti avaa Toukon elämää laajemmin kuin Wikipedia-artikkelit ja uutiset joita olen lueskellut ja odotan millaisen kuvan taiteilijasta ja ihmisestä se tuo katsojien eteen.


meikäläinen ja Kake (Ville Erola)!
© Tuukka Raitala
Saimme myös maistaa Tom of Finland-leivoksia ja hyviä olivat! MBakeryn käsialaa nämä herkut. Luvassa oli vielä piipahdus Wäinö Aaltosen museoon ja Touko Laaksonen - Tom of Finland. Musiikista ja miehistä. näyttelyyn. Siellä aukeni myös yhdenlainen kuva Touko Laaksosesta ja hänen taiteestaan. Minä käyn kauhean vähän minkäänlaisissa museoissa, joten tykkäsin tosi paljon vierailla näyttelyssä, joka oli lisäksi hienosti rakennettu ja sinne oli minusta valittu hyviä piirroksia, kirjeitä ja valokuvia sekä infoteksteissä oli kiinnostavia tietoja. Kannattaa ehdottomasti vierailla näyttelyssä ja katsastaa se vaikka samalla reissulla musikaalin kera.