lauantai 16. joulukuuta 2017

MyBaby @ KOM-teatteri

kuvat © Marko Mäkinen
KOM-teatterin MyBabyn viimeinen esitys oli tänään, minä näin sen eilen (15.12.) Tämä on siis tältä erää ohitse, mutta päätinpä vielä kuitenkin kirjoittaa, kun oli sen verran hyvä!

Glowheadz-niminen yritys tarjoaa jo MyMom- ja MyDad-palveluita, mutta tästä pitäisi jotenkin vielä laajentaa ja ratkaisu tähän on tietenkin MyBaby! 2020-luvulle sijoittuvassa käsikirjoituksessa ajatellaan, millaista olisi, jos lapsettomille ihmisille tarjottaisiisn mahdollisuus kokea lapsen ja vanhemman suhde ja heidän välisensä rakkaus ilman sitoutumista tai rankkaa vastuuta. Glowheadzin porukka, Nirsku (Johannes Holopainen), Milla (Eeva Soivio), Sasha (Juho Milonoff), Heta (Vilma Melasniemi) ja hänen miehensä Mikko (Niko Saarela) sekä Fanni (Emmi Parviainen) alkavat kehittää MyBaby-palvelua ja kokevat siinä samassa, millaista on esimerkiksi synnytys tai riehuvan kaksivuotiaan hoitaminen.

Salla Viikka ja Hilkka-Liisa Iivanainen löytyvät käsikirjoituksen takaa ja he ovat kyllä kirjoittaneet riemastuttavan hyvän, hauskan ja nokkelan näytelmän, josta löytyy monia tarkkoja havaintoja nykypäivästä ja varmasti myös tulevaisuudesta. Teksti herää näyttelijöiden käsissä loistavasti eloon ja jokainen näyttelijä tekee roolinsa hienosti. Lavalla tapahtuu vaikka mitä ja katsomossa saa pitää varansa, ettei putoa tuolilta nauraessaan aikuisvauvoille ja porukan synnytyskohtaukselle. Koko ajan säilyy humoristinen vire, joka kantaa juonta alusta loppuun saakka, vaikka muutama vakavampikin hetki mahtuu mukaan. Eikä tämä missään nimessä ole mitään höttöä vaan täyttä asiaa ja totta, vaikkakin naurun kautta kerrottuna. Startup-yritysten maailma ei ole minulle kovin tuttu, mutta kyllä kai tuollainen luovien ideoiden heittely ja monista asioista innostuminen kuuluu startup-arkeen.

Näyttelijät tekivät siis mahtavaa roolityötä. Lempparihahmoni on ehkä Vilma Melasnimen lempeän ja mukavan oloinen Heta, josta kuoriutuu varsin uskottava vauva ja taapero. Mutta sitten on Niko Saarelan 47 vee Jesse-vauva, joka tulee Millan luokse touhumattoineen ja vinkuleluineen. Ihan mahtava hahmo ja Niko Saarela on hulvattoman loistava! Ja Johannes Holopaisen Nirsku, joka poukkoilee innostuneesti pitkin lavaa selostaessaan upeita ideoitaan ja uusia ajatuksiaan, on aivan mainio hahmo myös ja Johannes Holopainen ottaa roolistaan kaiken irti. Mutta entäpä kaikesta tästä pihalle jäävä Mikko, joka kokeilee isyysvapaata ihan omien lastensa, ei siis MyBabyjen, kanssa? Mahtavia hahmoja koko esitys täynnä ja niin hienoa näyttelijäntyötä, että on ilo katsoa ja nauraa.

Pidin tästä oikein paljon, varsin hienosti tehty ja onnistunut esitys. Lavastukselle (Milja Aho) vielä erityispisteet, nuo kuplajutut ovat niin hienot! Tekoäly-Fabio on myös hauska, kävimme tekoälyä läpi filosofiantunnilla juuri ennen kuin näin tämän ja Fabio olisi sopinut hyvin oppikirjan sivuille. Ajatus MyMomeista, MyDadeistä ja MyBabyistä on kiinnostava ja kuulostaa siltä, että se ihan oikeasti voisi toteutua, ainakin jollain tavalla. Kaikenlainen tulevaisuuden hahmottelu ja pohdiskelu on aina jännittävää, MyBabyn tulevaisuudennäkymä vaikuttaa ainakin minusta ihan mahdolliselta ja positiiviselta, vaikka kaikessa on aina riskinsä kääntyä utopiasta dystopiaksi. 

Kiitos KOM-teatteri tästä, mahtava oli!


sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Prinsessa Ruusunen - Paluu tulevaisuuteen @ ShedHelsinki, Studio Pasila

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!
kuvat © Timea Slavic
Studio Pasilassa sai 8.12. ensi-iltansa ShedHelsinki-tuotanto Prinsessa Ruusunen - Paluu tulevaisuuteen.

Kuningas (Viljami Rosvall) ja Kuningatar (Melis Yasat/Elina Kervinen) saavat tyttövauvan, jota koko valtakunta iloisesti juhlii. Kummit lahjoittavat lapselle kaikenlaisia lahjoja, kuten musiikin ja johtajuuden taitoja sekä putkimiestaitoja, mutta sitten paikalle ilmestyykin paha haltija Myrtle (Pauliina Kiuru), joka lahjoittaa tytölle kuoleman. Kuusitoistavuotiaana Ruusunen (Adela Ogunbor/Josefiina Vanamo) tulee tökkäämään sormensa värttinään ja kuolla kupsahtaa, mutta onneksi tytön muut kummit peruvat kirouksen ja saavat muutettua sen niin, että Ruusunen vain uinuu sata vuotta. Hyvä omatunto (Janne Saarinen) ja Paha omatunto (Alvari Stenbäck) seuranaan teini-ikäinen Ruusunen matkaakin vanhempiensa nuoruuteen, vuoteen 1977.

Nyt on kyllä menoa ja meininkiä, huumoria, vauhtia, taitoa ja hyvää fiilistä koko lavan täydeltä! Ensi-illassa tekniset ongelmat viivyttivät shown alkua puolisen tuntia, mutta se ei vaikuttanut esitykseen mitenkään, vaan kaikki esiintyjät vetivät omat roolinsa sujuvasti. Tätä oli todella mukava katsoa, hauska ja hurmaava esitys ja kiva, että ei menty perinteisellä tarinalla vaan tuotiin Ruususen maailmaan vuosi 1977 ja vanhempien teiniseikkailut.

Taustalla nähtävät, pelkistetyt projisoinnit sopivat esityksen fiilikseen. Yksinkertaiset kuvat huoneista, käytävistä ja muista maisemista saattaisivat olla turhankin riisuttuja, mutta tässä ne toimivat mainiosti eivätkä vie huomiota esiintyjiltä vaan tukevat tarinaa hyvin. Porukalla on hienoja ja värikkäitä pukuja päällään, mutta mieleen jäivät erityisesti Myrtlen hieno asukokonaisuus ja varsinkin se musta kruunujuttu, Hyvän ja Pahan omantunnon kiiltävät kuteet ja opettajien värikkäät vaatteet.

Ruususen roolissa nähtävä Adela Ogundor on hurmaava vanhempiaan vastaan kapinoivana teinityttönä ja hän laulaa myös oikein kauniisti. Opettajajoukko on varsin värikäs ja täynnä erilaisia persoonia, joista mainittakoon nyt lapsia vihaava kieltenopettaja Mrs Torremolinos (Linda Hasan) sekä ahkerasti ajatteleva filosofian opettaja Mr Plato (Peter Pihlström). Miten esityksessä muuten olikin kaikkia samoja juttuja kuin mitä kävimme koulussa ensi-iltapäivänä filosofiantunnilla läpi! Myös Pauliina Kiurun Myrtle ja varsinkin hänen poikansa Byrtle (Paavo Leppäkoski) olivat mahtavia hahmoja. Suosikkityypikseni nousi kuitenkin Viljami Rosvallin Kuningas, varsinkin se 70-luvun hippimeininki valloitti.

Musiikki lavalla riitti ja lauluista pidin erityisesti kahden aatteen nokittelusta Hipit ja punkkarit-biisissä, nykypäivän koululaisten esittämästä Meidän jengiin-biisistä, porukan nykyajasta 70-luvulle siirtävästä Aikamatka-biisistä ja loppukohtauksen Muista haavees-biisistä. Joukkokohtauksissa nähdään paljon hienoja koreografioita, mutta varsinkin Hyvän ja Pahan omantunnon tanssimuuvit varastavat huomion moneen kertaan.

Tämä menee 19.12. asti, kannattaa käydä nauttimassa nuorten mahtavasta jutusta! Hyvä fiilis jää päälle eikä tätä voi hymyilemättä katsoa. Nyt harmittaa, että en viime vuonna käynyt katsomassa ShedHelsingin Peter Pan-esitystä, mutta seuraava produktio täytyy varmastikin käydä ihastelemassa. Kiitoksia tästä!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Sotilaspoika @ Stoa

kuvat © Ilkka Saastamoinen
Johannes Holopaisen Sotilaspoika-monologi vieraili Stoassa 3.12.

Ei ole sormia tai käsiä, ei jalkoja, ei silmiä, ei suuta, kasvoja ei ole. Sota on vienyt ne kaikki, ja Joe makaa sairaalassa askelten, piippausten ja muistojensa ympäröimänä. Muuhun maailmaan ei saa yhteyttä, on vain jatkuva halu saada kertoa, mitä tuntee ja ajattelee. Varoittaa muita siitä, millaista sota oikeasti on.

Johannes Holopainen on loistava. Hän näyttelee, soittaa, laulaa ja liikkuu lavalla vangitsevan hienosti ja kertoo tarinaa vahvalla tunteella. Holopainen on Joe, jonka tuska ja kärsimys tulevat lähelle, katsomossa jokainen seuraa tarkasti, mitä sodassa riekaleiksi revitty nuori mies lavalla tekee. Joe käy poikien kanssa uimassa, Joella on ihana tyttöystävä, Joe juo kuohuviiniä ja tarjoaa sitä yleisölle, Joe makaa sairaalassa, Joe on yksin. Sota ei ole hienoa, se tulee selväksi. Jos kuolleilta kysyttäisiin, kuka sanoisi, että "Oli ihanaa kuolla isänmaan puolesta!" tai "Olin iloinen kuollessani vapauden puolesta!"

Joen muistot ja nykyisyys sekoittuvat, välillä kaikki on kivaa ja ihanaa, välillä Joe pelkää kuollakseen. Puhelin soi, taustalla ammutaan ja puhutaan sodasta. Valot himmenevät ja valaisevat sitten koko salin taas kirkkaaksi. Esityksen intensiivinen ote säilyy koko ajan, katsojat ovat lähellä lavaa eikä tarinaa pääse pakoon, vaan se pakottaa kuuntelemaan loppuun asti. Minä haluan tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Joeta ammutan, Joe kaatuu lattialle, Joe herää sairaalasta. Joe kertoo sodasta ja minä haluan kuunnella, vaikka tämä ei olekaan kivaa kuultavaa.

Miten esitys onkin niin hauska ja ihastuttava, mutta samaan aikaan niin surullinen ja julma? Tunnelma heittelehtii ilosta suruun, innostuksesta kauhistukseen, naurusta painavaan palaan rinnassa. Joe on niin nuori, hän on kokenut vasta niin vähän ennen sotaa, ja sitten yksi hetki muuttaa kaiken lopullisesti. Sotilaspojassa riittää varmasti ajattelemista vaikka kuinka pitkäksi aikaa, esitys herätti ajatuksia jo ennen kuin näin sen ja nyt päässäni pyörii monta mietettä, sotaan ja ylipäätään maailmaan liittyen. Mutta vaikka aihe on raaka ja raskas, jäi tästä päällimmäisenä kuitenkin hyvä fiilis, ehkäpä siksi, että esitys oli niin hieno ja Johannes Holopainen esittää Sotilaspojan niin mahdottoman hyvin.

Essi Räisäsen upea ohjaus ja Pauli Riikosen valtavan hieno äänimaailma viimeistelevät onnistuneen ja vaikuttavan kokemuksen. Kylläpä tämä vaan on ihan mahtava ja hätkähdyttävä! Jos ikinä on mahdollisuus nähdä Sotilaspoika, niin suosittelen suuresti ja menen itsekin uudestaan!

perjantai 24. marraskuuta 2017

Vain Jouluelämää @ Musiikkiteatteri NYT

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Musiikkiteatteri NYT!
kuva © Joonas Purastie
Musiikkiteatteri NYTin jouluaiheinen esitys, Vain Jouluelämää, sai ensi-iltansa eilen, 22.11.

Very international Joulumuori (Anni Kajos) on kutsunut koolle sekalaisen porukan jouluhahmoja erään televisiossa pyörineen musiikkiohjelman hengessä. Paikalla ovat ahkerasti treenaava Petteri Punakuono (Panu Kangas), itsetuhoinen, joulupöytään halajava Kinkku (Sini Koivuniemi), kimalteleva Joulukoriste (Linda Hämäläinen) ja hip-hop henkinen Jeesus elikkä JC (Petri Knuuttila)! Nähdäänpä lavalla myös itse Joulupukki (Panu Kangas) ja hänen uskolliset tonttunsa. Musiikkia jengille soittaa pianon ääressä taituroiva Matti Hussi.

Huh huh, olipa taas menoa ja meininkiä ja hienoja uusia lauluja sekä uusia sovituksia tutuista joululauluista, varsin mainio hahmokavalkadi, viihdyttävä show ja taitavaa tekemistä! Tuttuja joulujuttuja, mutta sopivanlaisella uudella otteella ja hienosti toteutettuna. Esimerkiksi Joulukoristeen nukketeatterishow Joulupukki-biisin tahtiin antaa laulun tarinalle ihan uuden merkityksen, kyllä alkaa Joulumuorin ja muun porukan tunnelma vähän vaivaantua kun pukki on varsin läheisissä väleissä erään perheen äidin kanssa. Ja entäs se Joulupukki ihan livenä sitten? Koska tonttu voi-kappale marssittaa lavalle Joulupukin ja joukon varsin riettaita tonttuja, jotka tiirailevat ihmisiä ehkä vähän turhankin innokkaasti. Ai että, miten riemastuttava ja hullunhauska kohtaus! Nyt kyllä hieman epäilyttää, että kurkkivatkohan ne tontut meidänkin ikkunan takana... Pitäisiköhän laittaa verhot kiinni?

Hauska on myös kasvissyöjäversio Juice Leskisen Sika-biisistä ja Ensimmäinen päivä joulukuuta, jossa tosin joudutaan lumisista maisemista lumettomaan jouluun. Kaikki esiintyjät ovat taas tehneet biisejä esitykseen, ja siinä he ovat oikein hyvin onnistuneet. Saa nähdä laulelenko joululauluja jouluna perinteisillä sanoilla vaiko näillä Vain Jouluelämää-muutoksilla höystettynä, ainakin Sika-biisi soi nyt päässä nimenomaan papu, härkis, nyhtis ja soija-teemalla.

Hahmoista Petteri Punakuono kyllä valloitti minut eniten, Panu Kangas teki porotyypistä niin ystävällisen ja mukavan oloisen, että ottaisin Petterin ehdottomasti meidän talliin hevosten sekaan palloporonjäkälää pureskelemaan. Selviääpä esityksessä myös se, miksi Petteri niin ahkerasti treenaa ja mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. Anni Kajoksen Joulumuori on oikein excellent, very mielenkiintoinen ja hurmaava, ja mielenkiintoinen on myös tarina Muorin ja Pukin tapaamisesta, josta juontaa juurensa myös Joulumuorin paha addiktio Coca Colaan. Linda Hämäläinen on ihastuttava koriste, joka kimaltelee kaikessa loistossaan oikein kauniisti ja kertoo esityksessä esimerkiksi sen, millaista joulun odotus koristeiden keskuudessa on.

Sini Koivuniemen Kinkku on loistava. Vähän väliä Kinkulla on kädessään ase, päässään muovipussi tai hän hyppää päällä olevaan uuniin, koska haaveilee koristavansa joulupöytää tänä jouluna. Pikku hiljaa Kinkku kuitenkin tajuaa, että hän voisi olla vapaa. Petri Knuuttilan Jeesus on oikein hurmaava tyyppi, varsin miellyttävältä vaikuttava persoona.

Olihan tämä nyt ihan mahtava joulufiiliksen herättäjä! Hauskaa mutta myös ajatuksia herättävää, tuoreita juttuja, viihdyttävää showta ja mainioita lauluja lahjakkaiden tyyppien esittämänä. Kiitos Musiikkiteatteri NYT tästä!

maanantai 20. marraskuuta 2017

Tarundia - Matka hevosten valtakuntaan (Esma Haddas)

Luin kirjan arvostelukappaleena, kiitos KVALITI!

Esma Haddaksen kirjoittama ja kuvittama Tarundia vie lukijansa matkalle hevosten valtakuntaan, jossa kohdataan niin keijuja, haltioita kuin jumalhevosiakin. Mielikuvitusta kutkutteleva, unenomainen seikkailu on jännittävä, hurmaava, taianomainen ja kiehtova. Kirja pitää lukijan pehmeästi otteessaan, sitä on mukava lukea ja tunnelmaan sopiva kuvitus tekee lukukokemuksesta vielä aavistuksen paremman.

Tarundiassa, hevosten taivaassa siis, elelee niin tavallisia hevosia kuin jumalhevosia, erilaisia keijuja ja haltioita sekä peikkoja ja muita otuksia. Kaikki hevoset kuvaillaan omina persooninaan, ja kaikilla muillakin olennoilla on omat piirteensä, jotka esitellään kirjassa selvästi. Kirjan lopussa on lisäksi hakemisto, josta voi lukea vielä lisää esimerkiksi Banzaista, Shandomista, girmeistä ja taivaankeijuista. Minusta ainakin oikein mielenkiintoinen lisä kirjaan, pidän siitä, että kirjan yksityiskohdat on mietitty tarkasti ja ne kerrotaan myös lukijalle. Varsinkin jumalhevoset jäivät kiehtomaan minua, etenkin hurja Greida.

Vaikka tämä onkin mukava lukea, se vaatii hieman myös ajatusta ja sitä, että oikeasti keskittyy tarinaan. Koska Tarundiassa on monta paikkaa ja hahmoa, voi välillä mennä sekaisin jos ei ole mukana siinä mitä tapahtuu. Miljöökuvaus ja hahmokuvaukset ovat kirjassa oikein onnistuneita, paikat voi kuvitella mielessään ja hevosetkin näyttäytyvät eri väreineen ja kokoineen lukijan ajatuksissa. Haddas rakentaa kirjan maailmasta uskottavan ja kiehtovan kokonaisuuden.

Tarundian maailmaan tutustuminen oli ehdottomasti oikein mukavaa, suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät hevosista, fantasiasta, seikkailusta ja kiehtovasta tarinasta. Kaunis ja yksityiskohtainen kuvitus sekä Tarundian kartta saavat viihtymään kirjan parissa senkin jälkeen, kun hurmaava ja mielenkiintoinen tarina on jo luettu. 

lauantai 18. marraskuuta 2017

Suomenhevosen tarina @ Keski-Uudenmaan Teatteri & Ratsastuskeskus Aino

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuvat © Susanna Salmi
Keski-Uudenmaan Teatterin ja ratsastuskeskus Ainon yhteistyöesitys Suomenhevosen tarina sai ensi-iltansa eilen, 17.11.

Arvo Lahtinen (Pertti Koivula) ostaa Juhani Aholta (Antti Reini) Pekka-hevosen (Uuras ja Seppo Halttunen), joka palvelee Lahtisen perhettä pitkään, sotien, savottatöiden ja tavallisen arjen keskellä. Tarina seuraa Lahtisten perhettä Suomen itsenäistymisestä nykypäivään asti, maalta kaupunkiin, metsätöistä raveihin ja sodasta koulunpenkille. Suomenhevosen roolin muuttuminen tärkeästä työkaverista urheaan sotahevoseen, vahvasta työhevosesta vauhdikkaaseen ravuriin sekä miesten parhaasta kaverista tyttöjen ja naisten harrastuskaveriin kietoutuu saumattomasti mukaan tarinaan.

Suomen historiaa on tänä vuonna nähty teattereissa vaikka ja kuinka, mutta suomenhevosen historiaa ei ihan niin paljoa. Suomenhevosen kantakirja juhli satavuotista taivaltaan jo kymmenen vuotta sitten, Suomenmaa seuraa tänä vuonna perässä. Suomenhevosen tarina juhlistaa näitä molempia, ihan konkreettisestikin, ostetuista lipuista menee nimittäin 2 euroa sotaveteraaneille ja 2 euroa suomenhevoselle.

Juoni kulkee sujuvasti ja tarinaan mahtuu niin iloa, surua, pelkoa kuin innostusta ja vauhdikkuuttakin. Maailman ja Suomen muuttuminen ja ihmisten sopeutuminen tähän muutokseen kuvataan uskottavasti, samoin vanhempien ja lasten aseman ja käytöksen muuttuminen kohti nykyajan perheitä. Sinikka Zannonin puvustus kulkee vuosikymmenten läpi ja näyttelijät näyttävät olevan juuri siltä aikakaudelta, mikä tarinassa on sillä hetkellä käynnissä. Varsinkin sota-ajan puvustus ihastuttaa. Mikko Rantasen lavastus seuraa myös aikakausien muutosta ja onnistuu siinä hyvin.

Tässä on paljon hahmoja, seurataanhan tarinassa yhden perheen elämää noin sadan vuoden ajan. Parhaiten mieleen jäivät Antti Reini Jalona ja Jari Hämäläinen Toivona, veljesten välinen, punaiset vastaan valkoiset-asetelman aiheuttama jännite ja ajatuserot tuntuivat selvinä katsomoon asti, mutta päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin veljesrakkaus. Pertti Koivulan Arvo oli hyvä hahmo, samoin Olga Heikkalan nuori Tuula. Seppo Halttunen tekee Pekkana varmaa työtä, hän on omaksunut hevosen eleet ja äännähdykset loistavasti. 


Molemmat hevoset, Uuras ja Kiripassi ovat nappivalintoja, ne ovat rauhallisia, kärsivällisiä ja fiksuja, mutta osaavat ottaa yleisönsä ja nauttivat esiintymisestä ja huomiosta. Uuras varastaa yleisön huomion varsinkin Toto toi, veto vei-kappaleen aikana kirmatessaan ohjastajansa Fredrik Lehdon kanssa areenan halki täysissä ravivarusteissa. Kiripassilla on tärkeä tehtävä avata jokainen uusi kohtaus vuosikymmenen vaihtuessa, vuosilukujen kertominen selventää tarinaa ja pitää katsojan ajan tasalla siitä, missä mennään ja milloin mikäkin juttu tapahtuu.

Esityksen lauluista mainittakoon Hevosen vaihto, On aivan sama, Ystävämme suomenhevonen sekä Uusi aika. Esityksen päättävä Nuori hevonen, jonka laulaa Oliver Heikkala, soi myös hienosti. Musiikki on monipuolista, siinä on vauhtia ja iloa, mutta myös rauhallisempaa ja synkempääkin tunnelmaa. Bändi (Altti Uhlenius, Jussi Hongisto, Jarkko Saarinen ja Petri Rahikkala) soittavat hyvällä otteella ja biisit kuulostavat oikein hyviltä.

Kokonaisuudessaan tämä on onnistunut, viihdyttävä ja opettavainen. Suomen historia kertautuu toimivalla tavalla, mutta ei vie huomiota tarinalta vaan kulkee sujuvasti mukana siinä. Näyttelijät onnistuvat hienosti, hevoset ottavat lavan haltuun ja ainakin minulle vähän tuntemattomammat kappaleet sopivat suurimmaksi osaksi tarinaan oikein hyvin. Onnistunut juttu, maneesikin on saatu hienosti muutettua teatterinäyttämöksi, vaikka siinä on ollut sen verran haastetta, että ennakkotiedoista poiketen paikat eivät ole numeroituja, eli istahtaa saa mihin vain. Tämä sopii hevosihmisille, joita katsomossa tuntui ainakin ensi-illassa paljon olevankin, mutta myös muille suosittelen tätä lämpimästi.

Ei-hevosihmisille muuten tiedoksi, että kun jossain lukee lämmitetty maneesi, se ei sitten ole lämmin, vaan vähän vähemmän kylmä kuin yleensä. Katsomossa kannattaa siis varautua istumaan takki päällä tai ainakin lämmin paita, ettei tule liian viileä.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Suomenhevosen tarinan treenejä seuraamassa

kuvat © Susanna Salmi

Vierailin tämän viikon perjantaina 17.11. ensi-iltansa saavan musiikkinäytelmän, Suomenhevosen tarinan, harjoituksissa maanantaina 13.11.

Lahtisen perheen tarinan kertova Suomenhevosen tarina esitetään ratsastuskeskus Ainon hienossa maneesissa, jonne esitystä varten on ilmestynyt esiintymislava, valot, orkesteri, verhot ja iso kasa rekvisiittaa ja roolivaatteita, sekä tietysti näyttelijät. Suomenhevosen tarinaa tähdittävät esimerkiksi Antti Reini, Anu Sinisalo, Pertti Koivula, Jari Hämäläinen ja Seppo Halttunen. Lavalla nähdään myös kaksi suomenhevosta, ruuna Uuras ja ori Kiripassi. Esityksen toteuttavat Keski-Uudenmaan Teatteri ja ratsastuskeskus Aino.

Minulla on liput perjantain ensi-iltaan, jota odotan innolla. Tämä näytti tänään oikein mainiolta, vaikka pakka olikin vielä vähän levällään, mutta niinhän sen pitääkin olla. Tässä vaiheessa tehdään kaikki pienet, tärkeät muutokset ja viime hetken valmistelut, jotka sitten ensi-illassa ovat kaiken työn arvoisia. Laulut kuulostivat hyviltä, puvustus ja lavastus näyttivät näytelmän aikakausiin sopivilta ja kokonaisuus vaikutti toimivalta. Molemmat hevoset olivat oikein fiksusti ja varsin hurmaavia tyyppejä myös. Hevosista vähän lisää tietoa alempana.



Kuten olen ennenkin todennut, harjoituksissa on hauskaa ja mielenkiintoista käydä. Kulissien taakse kurkistaminen ja ohjaajan kuunteleminen, työryhmän seuraaminen ja kaikenlainen erilaisten osien rakentaminen esitykseksi on aina hyvin kiehtovaa. Tänään varsinkin, koska esityspaikkana toimii maneesi ja esityksen tähtinä pari kappaletta kansallisrotumme edustajia. Mahtavaa, että meikäläisen kaksi lempijuttua, hevoset ja teatteri yhdistyvät tässä!


Kiripassi on 11-vuotias suomenhevosori. Se on monipuolinen osaaja, jolta sujuu niin koulu-, este- kuin kenttäratsastus, työhevosen tehtävät ja kaikenlaisten kärryjen ja rekien veto. Kirppu on suomenhevosten kenttämerstaruushopeamitalisti vuodelta 2014 ja -pronssimitalisti vuodelta 2016. Ori on kantakirjattu sekä ratsu- että työhevoskantakirjaan.


Uuras on 25-vuotias suomenhevosruuna. Se on ehtinyt tehdä elämässään kaikenlaista, esimerkiksi voittaa hevoskynnön suomen mestaruuden neljästi (lisäksi hopeaa x2, pronssia x4), juosta 73 ravistarttia (5-4-4), esiintyä monessa elokuvassa ja teatteriesityksessä sekä ajeluttaa ihmisiä vaikka kuinka monissa tapahtumissa. Mainitaan vielä, että minäkin olen kerran Uurasta ajanut!

lauantai 11. marraskuuta 2017

Suomen hauskin mies @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!
kuvat © Tapio Vanhatalo
2.11. ensi-iltansa saaneen Suomen hauskimman miehen tämän vuoden esitykset ovat olleet kaikki jo pitkään loppuun varattuja, mutta ensi keväälle on vielä hyvin paikkoja vapaana. Tämä jos joku kannattaa nähdä!

Iso-Mjölön vankileirillä Helsingin edustalla viruu iso joukko punavankeja, esimerkiksi eräs näyttelijäseurue. Suomen hauskin mies, näyttelijä Toivo Parikka (Martti Suosalo) kumppaneineen saa ehdotuksen vankileirin komendantti Hjalmar Kalmilta (Rauno Ahonen) - naurattakaa, tai teidät ammutaan. Parikka saa tehtäväkseen valmistaa huvinäytelmän, joka on tarkoitus esittää saareen saapuville arvovieraille. Kun on pieni toivo paremmasta, niin sen eteen taistellaan, vaikka sitten nälkää nähden ja vankileirillä. Siksi näyttelijäjoukko kai harjoittelemaan alkaakin. Kuka nyt ei haluaisi pelastua?

Odotin tätä tosi paljon, tarina kiinnosti minua ja Suomen sisällissota aiheena myös. Käsiohjelmalle muuten heti kiitoksia, siinä on paljon mielenkiintoisia tietoja vankileireiltä ja esimerkiksi teatteritoiminnasta sisällissodan raivotessa. Sodan aikana vallitseva jännittynyt, pelokas, odottava, turhautunut, pettynyt ja toiveikas ilmapiiri tulee esityksessä hyvin esiin, hahmojen kautta katsojakin saa (tai joutuu) elämään punaisten ja valkoisten välisen vihanpidon herättämät tunteet. Lavastus (Pekka Korpiniitty) ja puvustus (Sari Salmela) tukevat vuoden 1918 ajankuvaa hyvin.

Martti Suosalo on loistava näyttelijä, ja loistava hän on tässäkin. Parikka herää Suosalon käsissä eloon ja rooli rakentuu uskottavasti. Suosalo osaa olla oikeissa kohdissa hauska, mutta myös vakava ja synkkä silloin kun tarvitaan. Heikki Ranta tekee onnistuneen ja hienon roolin jääkäriluutnantti Alfred Nyborgina. Nuoren miehen murtuminen ja itsensä kanssa kamppaileminen näytellään koskettavasti, Parikkaan jo lapsena tutustunut Alfred joutuu miettimään, miksi hän on siinä tilanteessa, että tehtävänä olisi teloittaa itselleen tuttu ihminen. Ranta näyttelee myös loistavasti humalaista!

Rauno Ahosen Hjalmar Kalm on hienosti tehty hahmo, samoin Vappu Nalbantoglun näyttelemä Helen Kalm, Hjalmarin vaimo. Pekka Huotarin Hannula jäi mieleen myös, oikein hyvä hahmo, jota Huotari näyttelee varmalla otteella. Auliksen roolin teki minun näkemässäni esityksessä Jussi Nikkilä (normaalisti Petrus Kähkönen), joka tulkitsee vaimostaan Tyynestä (Pihla Pohjolainen) huolehtivan miehen tunteita oikein hyvin. Yksikään näyttelijä ei jää toisten varjoon, esityksen roolitus on onnistunut mainiosti.

Hauskoja kohtiahan tässä on, yleisö nauraa välillä lähes kyyneleet silmissä, mutta seuraavana hetkenä silmät kostuvat kun lavalla tapahtuu jotain lohdutonta. Ja silloinkin kun naurattaa, taustalla on ajatus siitä, että tällaista on joskus oikeastikin tapahtunut. Miltä näytelmän taustalla olevista, oikeista henkilöistä on tuntunut? Kuten ohjaaja Heikki Kujanpää käsiohjelmassa toteaa, "mikä tahansa yleisö selviää, kun se osaa käsitellä asioitaan huumorin keinoin. -- Minkä tahansa lopun lähestyessä, huumori kuolee viimeisenä." Esitys loppuu hienoon kuvaan isosta Suomen lipusta, jonka alle jäävät niin vangit kuin vartijatkin. Se herätti minut ajattelemaan, kuinka paljon tämän(kin) maan puolesta ja tästä maasta on taisteltu.

Pidin tästä paljon, hienosti tiivistetty sekä iloiset että surulliset tunteet, sodan herättämä epätoivo ja kuitenkin pieni varovainen odotus siitä, että kaikki muuttuu paremmaksi sekä se, että äärimmäisissä olosuhteissa voi syntyä yllättäviäkin yhteyksiä ihmisten välille. Vaikka tarina on synkkä, on sitä silti kiva katsoa ja juoni pitää tiukasti otteessaan. Näyttelijät ovat taitavia, lavaa käytetään hyvin ja musta huumori viihdyttää ihmiskohtaloiden koskettaessa. Tämä on hieno!


maanantai 6. marraskuuta 2017

Merkkipäivä @ Lahden kaupunginteatteri & Teatteri 2.0

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri 2.0!
kuvat © Tiina Hauta-aho
Lahden kaupunginteatterissa sai 1.11. kantaesityksensä Lahden kaupunginteatterin ja Teatteri 2.0:n yhteistyöesitys Merkkipäivä.

Topi (Aleksi Lavaste) katsoo perhealbumin kuvien avulla menneisyyteen ja muistelee perheensä elämää isä Vilhon (Taisto Reimaluoto) ja äiti Helmin (Petriikka Pohjanheimo) kanssa. Äidin ja isän häät, Topin syntymä, isän sydänkohtaus, elämä sen jälkeen ja perheen kasvaminen ja muuttuminen tilanteiden muotoutuessa kietoutuvat tarinaan sujuvasti ja näytelmä kertoo lämpimällä, sydämmellisellä tavalla tavallisen perheen ja sen jäsenten elämästä.

Esitys perustuu Taisto Reimaluodon haastatteluihin ja niiden pohjalta on rakennettu yhtenäinen, hauska, traaginen, koskettava ja lempeä esitys, jota on mukava katsoa. Merkkipäivä kertoo tarinaansa kiehtovalla tavalla, jossa hahmojen ajatukset tulevat selkeästi esiin. Lavastus sopii esitykseen hyvin, taustalla olevia valokuvia kiinnostaisi mennä tutkimaan lähempääkin. Erityisesti Venäläistanssi-kohtaus jäi minulle mieleen, se oli hienosti toteutettu. Merkkipäivän käsiohjelmassa on koko näytelmä, josta ainakin minä olen oikein innoissani. Tosi kiinnostavaa nähdä sama juttu pelkkänä tekstinä ja sitten valmiina lavalla.

Taisto Reimaluoto näyttelee isäänsä perustuvaa hahmoa varmalla otteella, hän on lavalla luontevasti läsnä ja tekee Vilhon roolin onnistuneella tavalla. Petriikka Pohjanheimon Helmi on lempeä ja rakastava äiti ja vaimo, jonka ajatuksista ja tunteista Pohjanheimo saa hyvin otteen. Aleksi Lavasteen Topi tuo perheensä tarinat tähän päivään. Hänessä tiivistyy se kaikki, mitä sukupolvet ennen häntä ovat kokeneet, mutta tärkeimpänä on silti Topi itse. Lavaste näyttelee oikein hyvin ja Topi on miellyttävä tyyppi.

Kokonaisuutena tykkäsin tästä oikein kovasti, katsomossa on hyvä fiilis koko esityksen läpi ja tarina on kaikista synkistäkin hetkistään huolimatta hurmaava ja todentuntuinen. Teksti on hyvin kirjoitettu, hahmot samastuttavia ja juoni kulkee kiinnostavana eteenpäin. Muutama kohtaus etenee hieman hitaasti, mutta niissä on tärkeitä asioita, joita ei ehkä muuten olisi voitu toteuttaa. Hieno tämä on, ja täynnä fiksuja oivalluksia.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Naisia hermoromahduksen partaalla @ Hämeenlinnan teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Hämeenlinnan teatteri!
kuvat Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu
Hämeenlinnan teatterissa nähdään Pedro Almodóvarin samannimiseen elokuvaan perustuva musikaali Naisia hermoromahduksen partaalla.

Pepa (Sinikka Salminen) yrittää saada viestiä läpi sydämensä särkeneelle Ivánille (Lasse Sandberg) mutta matkassa on vaikka mitä mutkia eivätkä nämä kaksi satu puhelimen ääreen samaan aikaan sitten millään. Vastaajakin revitään seinästä muutamaan otteeseen. Pepan ystävä Candela (Liisa Peltonen) on myös hankalassa tilanteessa, sillä hänen ihana rakastajansa Malik (Emppu Jurvanen) onkin etsintäkuulutettu rikollinen. Ivánin poika Carlos (Matti Leino) ja tämän morsian Marisa (Lotta Huitti) pyörivät myös mukana menossa, samoin Ivánin vaimo Lucia (Katariina Kuisma-Syrjä). Taksikuski (Mikko Töyssy) on aina paikalla kun tarvitaan takaa-ajajaa tai muuten vain taksikuskia.

Vauhtia riittää ja varsin värikästä menoa myös. Tässä on vähän liikaa kaikkea mutta se on vain hyvä juttu, sekavahko ja täyttä vauhtia eteenpäin menevä tarina pitää otteessaan ja viihdyttää yleisöä. Hahmot ovat kaikki hauskoja, hyvin rakennettuja ja mielenkiintoisia persoonia ja onnistunut puvustus (Satu Suutari) saa tyypit näyttämään oikein mainioilta.

Musiikkia riittää ja monipuolisia säveliä tarjoillaankin alusta loppuun saakka. Äiti Madrid, Yliannos rakkautta, Hermoromahduksen partaalla ja Kenkiä taivaasta-biisit olivat erityisesti minun mieleeni. Koreografiat (Jens Walentinsson) sopivat musiikin rytmeihin oikein hyvin ja niitä katsoo mielellään, hienosti liikkuu porukka lavalla.

Sinikka Salminen tekee onnistuneen roolin Pepana, hän laulaa ja esiintyy hyvin ja hahmon hermoromahduksen partaalla kiikkumista on hauska seurata. Myös Lotta Huitti Marisana, Matti Leino Carloksena, Lasse Sandberg Ivánina ja Katariina Kuisma-Syrjä Luciana vakuuttivat. Suosikkihahmoni oli ehdottomasti Liisa Peltosen Candela, ai että miten loistava tyyppi ja Peltonen ottaa hahmosta kaiken irti. Se Candelan laulu, jossa hän jättää Pepalle vastaajaviestejä on ihan mahtava! Muu porukka tekee myös hyvää työtä, hullunhauskaa menoa ja hermoromahduksen partaalla on kyllä moni.

Kokonaisuutena oikein viihdyttävä, värikäs, hauska ja hurmaava esitys. Juonenkäänteitä riittää, näyttelijät ovat tosi hyviä, musiikki on vauhdikasta ja monipuolista, bändille muuten kiitoksia, soitatte hienosti! Pidin tästä ja kyllä piristi loskan ja räntäsateen keskellä, lavalla ollaan aurinkoisessa espanjalaisessa maisemassa ja ulkomaiden lämpöä välittyy kyllä katsomoonkin. Ihastuttava ja hauska ja vaikka mitä kivaa, suosittelen!

perjantai 27. lokakuuta 2017

Auringonsäteisiin kadonnut (Mariel Pietarinen)

Luin kirjan arvostelukappaleena, kiitos KVALITI!

Mariel Pietarisen Auringonsäteisiin kadonnut jatkaa Kavionjälkiä sydämessä-sarjaa ja on sen viides osa.

Lomasaarelle saapuu vihdoin hevosia eivätkä Linda ja Susanne voisi olla iloisempia. 65 vuoden jälkeen kavionkopse kaikuu kartanolla ja hevosleiri voi alkaa. Nauru ja hevoset täyttävät lomasaarelaisten kesän, mutta Linda ei ole niin innoissaan kuin luulisi. Jokin hiertää hänen ja Joonatanin välejä ja leirillä oleva pikkutyttö tarrautuu Lindaan kuin takiainen.

Jee, tässä kirjassa on paljon Miro-kohtauksia! Ja Joonatan vs. Miro-asettelua myös. Draamaa, draamaa, mutta tavalliseen elämään ja tavallisiin tilanteisiin kätkeytyneenä. Juoni kulkee niin sujuvasti ja luontevasti, että kirjaa on nautinto lukea. Tapahtumat soljuvat eteenpäin ilman turhia keskeytyksiä ja tarina on onnistuneesti rakennettu, kerronta kantaa tarinan läpi eikä kirjaa malta laskea käsistään. Luin tämän, kuten sarjan edellisetkin osat, nopeasti läpi ja odotan - taas kerran - innolla jatkoa. Koukuttava tarina, hyvät hahmot ja pieni yliluonnollinen lisä, eipä sitä muuta tarvita.

Tämä on sarjan kirjoista ehdottomasti suosikkini, tarina nousee jotenkin seuraavalle tasolle ja kaikki palikat ovat loksahtaneet kohdalleen. Tässä on vaikka kuinka monta hauskaa kohtaa, varsinkin Joonatanin ratsastusretki pienellä ponilla ja leirikasteeseen joutuneet leiriläisraukat. Uusia haamuja ilmaantuu taas mukaan tarinaan, mutta nyt he eivät ole niin yliluonnollisen tai jännittävän oloisia, vaan ihan tavallinen tyttö ja hevonen. Marianin päiväkirjaa Linda lukee moneen otteeseen, ja Lindan näyt ja kokemukset menneisyydestä tuovat tähänkin kirjaan kiehtovia hetkiä.

Miro ja Joonatan ovat edelleen lempihahmoni ja heidän yhteinen kiinnostuksenkohteensa Linda on myös oikein mukava ja hyvin kirjoitettu hahmo. Ennen haaveilin Miron ja Joonatanin kamppailusta Lindan huomiosta, nyt toivon että jossain vaiheessa Joonatan ja Miro ottavat samasta aiheesta yhteen. Ja Joonatanille lisää hevoskokemuksia, niin hauskoja nämä edellisetkin ovat olleet. Talli- ja hevoselämästä on tuttua ja kivaa lukea ja Pietarinen onnistuu kertomaan hevosmaailmasta sellaisena kun se on.

Auringonsäteisiin kadonnut on onnistunut, hauska ja ihana kirja, jonka luin oikein mielelläni ja jonka pariin palaan varmasti uudelleenkin.

torstai 26. lokakuuta 2017

Mannerheim ja saksalainen suudelma @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!
kuvat Tapio Vanhatalo
Helsingin kaupunginteatterissa sai eilen 25.10. ensi-iltansa Juha Vakkurin näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma.

Sota on näyttämöllä läsnä lähes koko ajan, sotilaita, kenraaleja, majureja, ministereitä, kapteeneja, luutnantteja ja marsalkoita marssii kohtauksiin armeijan puvuissaan ja keskustelee sotasuunnitelmista. Esityksessä kuvataan niitä hetkiä, jolloin Suomi on joutunut valitsemaan, millä tiellä se sodassa haluaa olla ja kenen kanssa se haluaa olla ystävä ja kenen kanssa vihollinen. Saksan liittolaisuus on tuonut Suomelle turvaa, mutta myös paljon ongelmia ja murheita. Mitä kaikkea kokouksissa ja keskusteluissa tapahtui, miten sota-asiat päätettiin ja kuka sanoi viimeisen sanan?

Asko Sarkola tekee vahvan roolin Mannerheiminä, hänen näyttelijäntyötään on mukavaa seurata ja hahmo rakentuu luontevasti ja sujuvasti. Kaikki muutkin näyttelijät ovat todella vakuuttavia, he tekevät roolinsa uskottavasti ja taitavalla otteella. Antti Timosen eversti Thesleff, Kirsi Karleniuksen Kitty Linder, Helena Haarasen Anastasia Mannerheim ja Matti Olavi Raninin eversti Paasonen jäivät erityisesti mieleen. Moni näyttelijä muuten näytti aika paljon samalta kuin esikuvansa, taustalle nimittäin heijastettiin ihmisten kuvia ja nimiä, joista yhdennäköisyyttä pystyi vertailemaan.

Taustalle heijastettavat kuvat, vuosiluvut ja tekstit selventävät juonta muutenkin, tarinassa pysyy hyvin perillä kun tietää, milloin tapahtuu ja missä. Kari Heiskasen napakka ja toimiva ohjaus vie tapahtumia eteenpäin tiiviissä, mutta kiirehtimättömässä tahdissa ja kaikenlaista ehtii tapahtua. Pidin erityisesti herrojen sotasuunnittelukokouksista, Kittyn ja Mannerheimin kohtauksista, eversti Thesleffin tiukoista mielipiteistä, tyylikkäistä sotilasunivormuista ja Antti Mattilan lavasteista.

Mielenkiintoinen tämä kyllä on, vaikka jotain muistikuvia viime historiankurssilta nousikin mieleen, tuli esityksessä esiin vaikka kuinka paljon uusia juttuja. Käsiohjelmasta löytyy myös runsaasti kiinnostavaa historiatietoa, lueskelin sen läpi heti esityksen jälkeen ja opin uutta. Vaikka olenkin sitä mieltä, että koulut voisivat viedä oppilaitaan teatteriin ilman, että esityksen pitää olla mikään opettavainen kokemus, tätä suosittelen ehdottomasti opiskelijaryhmille. Varmasti jää mieleen Suomen ja Saksan suhteet, Mannerheim, sodankäynnin kiemurat ja historialliset tapahtumat.

Kokonaisuutena hienosti toteutettu, toimiva ja tyylikäs esitys. Vaikka tässä olisi ainekset sellaiseen reilun parin tunnin puuduttavaan historianluentoon, ei katsomossa tule hetkeksikään sellainen olo, että "katselen tässä kun minulle kerrotaan Suomen historiaa ja opin siitä", vaan koko ajan tapahtuu ja tarinaa on oikein mielenkiintoista seurata, vaikka periaatteessa tietääkin mitä tulee tapahtumaan. Vahva näyttelijäntyö, loistava ohjaus ja hieno teksti tekevät tästä onnistuneen ja otteessaan pitävän, Suomen juhlavuoteen mainiosti sopivan esityksen.


tiistai 24. lokakuuta 2017

Meren alalokero @ Hormihaikara

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hormihaikara!
kuvat Tanja Näätänen
Hormihaikara-niminen teatterityöryhmä vierailee SUPER teatterissa Lahdessa esityksellään Meren alalokero 5.11. asti.

Meren alalokerossa seikkaillaan vedenalaisessa maailmassa kalojen, rapujen ja muiden merenelävien kanssa. Näyttämöllä ovat Nestori Hellgren ja Mari Kanervaniemi, jotka näyttelevät koko esityksen läpi innolla ja hyvällä otteella. Teksti on Tuija Laineen käsialaa, ja kaikenlainen riimittely ja nokkelasti kirjoitetut kohtaukset toimivat ja ihastuttavat.

Esityksen kalanukeista vastaa Hellgren, joka on kyllä toteuttanut kaloja varsin kekseliäällä ja hauskalla tavalla. Esimerkiksi pesäpalloräpylästä, kengistä ja vanhasta ratsastuskypärästä syntyneet kalat ovat viehättäviä ja täynnä hauskoja yksityiskohtia. Rauskusta vielä erityispisteet, se oli mahtava! Näyttelijät tuovat lavalle toinen toistaan mielenkiintoisempia ja kiehtovampia kaloja, joiden elämää ja ajatuksia on kiva päästä seuraamaan.

Esitys kestää 50 minuuttia, joka on pienemmälle yleisölle luultavasti sopiva mitta, ainakin he jaksoivat istua katsomossa ja keskittyä tarinaan siinä esityksessä, jossa minä olin. Lapset varmasti pitävät tästä, lavalla tapahtuu koko ajan, vauhtia ja mielenkiintoisia juttuja riittää, lavastus on täynnä yksityiskohtia ja riimitelty, sujuva teksti on mukavaa kuunneltavaa. Hauskinta lapsista on ehkä kuitenkin se, että esityksen jälkeen pääsee katsomaan kaloja lähempää ja ehkäpä kokeilemaan nukettamistakin itse.

Viihdyin esityksen parissa oikein hyvin, se oli hauska ja valloittava kuvaus meren elämästä. Mieleen jäivät erityisesti Muikun salonki, Törön värssyt, ravun kohtaaminen kahinahousukalan kanssa ja veden uni. Käsiohjelmasta plussaa, mainio toteutus ja Uutisturskasta löytyy kaikenlaisia kivoja juttuja. Esitys sopii loistavasti lapsille, he olivat katsomossa innoissaan, mutta minusta tuntuu, että aikuiset olivat kyllä ihan yhtä haltioituneita. Ja mikäs siinä on ollessa, olihan tämä nyt hurmaava juttu!



maanantai 23. lokakuuta 2017

Love Me Tender @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kriitikkolopulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!
kuvat Aki Loponen
Lahden kaupunginteatterissa rokataan Elviksen tahtiin musikaalissa Love Me Tender.

Pikkukaupungissa elellään tylsää ja rauhallista elämää tiukan pormestarin (Saana Hyvärinen) valvomana. Koko kaupungin elämä kuitenkin mullistuu, kun komea kulkuri Chad (Joel Mäkinen) kurvaa moottoripyörällään paikalle. Isänsä Jimin (Mikko Jurkka) autokorjaamolla työskentelevä Natalie (Anni Kajos) iskee silmänsä Chadiin, joka taas haaveilee Sandrasta (Liisa Loponen). Natalie puolestaan on Dennisin (Teemu Palosaari) haavetyttö. Tapahtumat etenevät väärinkäsitysten, erehdysten ja kaikenlaisten sattumusten kautta, kunnes kaikki saavat toisensa tai eivät ehkä sittenkään, eivät ainakaan niin kuin alunperin olisi voinut odottaa.

Kylläpä oli letkeää ja vauhdikasta menoa lavalla, ihanaa katsoa! Koreografiat (Johanna Keinänen) ovat eloisia, hauskoja ja energisiä ja sopivat hyvin musiikkiin. Näyttelijät ottavat koko lavan haltuun kellohameet heilahdellen ja varsinkin koko porukan riehakkaat ja eläväiset tanssikohtaukset saavat katsojankin melkein hengästymään. Tarina kulkee reipasta tahtia ja vaikka biisejä on runsaasti, yli kaksikymmentä, ei niitä ole yhtään liikaa vaan enemmänkin olisi voinut kuunnella.

Hahmoista en oikein osaa valita suosikkia, pidin erityisesti Paavo Kääriäisen Deanista, Veera Tapanaisen Lorrainesta ja Joel Mäkisen Chadista, mutta koko porukka tekee loistavaa työtä ja jokainen hahmo on hurmaava ja onnistunut. Hienosti kaikki myös laulavat, varsinkin C'mon Everybody, Blue Suede Shoes, Can't Help Falling in Love, A Little Less Conversation ja Devil in Disguise jäivät soimaan päähän. Se, että musikaali näyteltiin suomeksi mutta laulettiin englanniksi ei haitannut ainakaan minua, ratkaisuun tottuu nopeasti ja näyttelijöiltä kaksikielisyys onnistuu hyvin. Bändille vielä erityiskehuja, musiikki soi vauhdikkaana ja energisenä. Plussaa myös siitä, että bändi oli lavalla esillä.

Lavastus (Pekka Korpiniitty) on oikein hieno ja siinä on paljon loistavia yksityiskohtia. Hylätty huvipuisto on upea, ja se kaarijuttu lavan etualalla on myös tyylikäs. Bändin lava on myös hieno, samoin baari. Sandran talo/museo on ainoa, joka ei miellytä silmää yhtä paljon kuin muut lavastuselementit. Ai niin, bussi on sekin kiva ja hyvin toteutettu kohtaus, jossa Lorraine polkee pyörällä Deanin perään. Ja se pellen tai minkälie pää huvipuistossa täytyy myös mainita, vähän karmiva mutta mahtava.

Tämä on hyväntuulinen, hauska, vauhdikas ja rennon letkeä esitys, josta nautin kovasti. Porukka lavalla on taitavaa, laulut ja tanssit sujuvat loistavasti ja tarina esitetään luontevalla otteella. Hahmoja on monenlaisia, heistä on helppo pitää ja eri tyyppien välisten suhteiden kehittyminen ja sen seuraaminen on mielenkiintoista ja viihdyttävää. Tykkäsin siis, ja suosittelen ehdottomasti!

tiistai 17. lokakuuta 2017

Gabriel, tule takaisin @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

Keski-Uudenmaan Teatterissa sai 6.10. ensi-iltansa Mika Waltarin näytelmä Gabriel, tule takaisin. Minä suuntasin Krapin Pajalle esitystä katsomaan 15.10.

Sisarukset Ulriika (Anna-Leena Sipilä) ja Kristiina (Inka Kallén) sekä heidän sisarentyttärensä Raili (Elina Varjomäki) asustelevat pikkukaupungissa paperikauppiaina. Eräänä iltana Kristiina paljastaa tavanneensa Helsingissä hurmaavan herrasmiehen, joka on vielä samana iltana tulossa vieraaksi. Siinähän onkin sitten sulateltavaa itse kullakin, kun Gabriel (Jari Hämäläinen) saapuu paikalle.

Ensimmäisenä mainittakoon Sinikka Zannonin värikäs ja ihastuttava puvustus, joka sopii esitykseen oikein mainiosti ja on myös tyylikäs. Mikko Rantasen lavastus luo tarinalle hienot kehykset ja toimii hyvin. Seppo Halttusen ohjaus on tarkkaa ja harkittua, lavalla ei tapahdu turhia juttuja, vaan liikkeillä, eleillä ja äänenpainoilla on tarkoitus, joka kantaa tarinaa eteenpäin.

Jari Hämäläinen on oikein hyvä Gabrielin roolissa, sopivan lipevä ja miellyttävä huijari, jonka varakas ja sydämellinen ulkokuori kätkeekin taakseen viekkaan ja ovelan petturin. Inka Kallénin Kristiina on ihastunut ja rakastunut, sinisilmäinen nainen, joka ei edes halua nähdä ihanan Gabrielinsa huonompaa puolta. Käytännöllinen ja järkevä Ulriika taas taistelee Gabrielin viehätysvoimaa vastaan, mutta heikoin tuloksin. Anna-Leena Sipilä tekee roolinsa vakuuttavasti. Elina Varjomäen Raili on naiskolmikosta fiksuin ja tajuaa heti, ettei Gabrielilla ole puhtaat jauhot pussissa. Varjomäki tekee Railista nokkelan ja terävän, hauskan ja hurmaavan tyypin, joka nousikin minun suosikkihahmokseni.

Kokonaisuudessaan viihdyttävä, hauska ja puhutteleva esitys, nykyäänkin kun ihmiset lankeavat kaikenlaisiin huijauksiin ja uskovat ihan tyhmiä juttuja. Taitavasti toteutettu ja sopivan mittainen, koko ajan tapahtuu eikä katsomossa tule tylsää. Näyttelijänelikko tekee hyvää työtä ja tuo lavalle moniulotteisia, kiinnostavia hahmoja. Krapin Paja sopii hyvin teatteritilaksi, ainakin tähän esitykseen, ja se on myös paikkana tosi kiva käydä ihan ilmankin esitystä.


lauantai 14. lokakuuta 2017

Jekyll & Hyde @ Salon teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Salon teatteri!
kuvat © Mika Nurmi
Salon teatterissa sai 6.10. ensi-iltansa Jekyll&Hyde-musikaali, jonka pariin minä suuntasin 13.10.

Tohtori Henry Jekyll (Peter Nyberg) haluaisi testata kehittelemäänsä lääkettä sairaaseen isäänsä (Marko Saarinen), mutta sairaalan johtokunta on asiasta eri mieltä. Kiukkuinen Henry päättää sitten tehdä ihmiskokeen itsellään ja tulee vapauttaneeksi pahan puolensa, herra Edward Hyden. Hyde kylvää Lontoon kaduilla kauhua ja kuolemaa ja Henryn kamppailu hyvän ja pahan välillä alkaa.

Odotin tätä innolla enkä todellakaan turhaan. Salon teatteri on toteuttanut Jekyll&Hyde-musikaalin varmalla otteella, kekseliäillä ratkaisuilla, tekemisen riemulla ja hyvällä energialla, ja lopputulos vakuuttaa. Viktoriaaninen Lontoo avautuu katsojien eteen hämyisine katuineen, ilotaloineen, sairaaloineen ja salaperäisine laboratorioineen. Riku Suvitien lavastus on nokkela ja erittäin toimiva, peileillä kikkailu luo tunnelmaa ja varsinkin Jekyllin laboratorio ja peilikohtaus Punaisen Rotan ulkopuolella ovat tyylikkäitä ja onnistuneita. Timo A. Aallon hieno valosuunnittelu vaikuttaa toimivasti kohtausten ilmapiiriin.

Jekyllin & Hyden nimirooli on eräs Peter Nybergin haaverooleista ja se näkyy myös lavalla, niin tarkasti, voimakkaasti ja suurella tunteella Nyberg tekee roolityönsä. Henry Jekyll on kunnianhimoinen ja hyvä, kun taas Edward Hyde on kieroutunut, synkkä ja paha. Nyberg saa hahmojensa erot esiin pienillä eleillä, eikä ole vaikea huomata, milloin paha saa hyvästä yliotteen tai toisinpäin. Nyberg myös laulaa komeasti ja lauluista varsinkin Nyt tartun hetkeen, Elossa ja Yhteenotto soivat tyylikkäinä.

Rosita Ahlfors (roolissa vuorottelee Merita Seppälä) on herkkä ja ihastuttava Lucy, joka vedetään vahingossa osalliseksi Jekyllin ja Hyden väliseen taisteluun. Etenkin Lucyn ja Hyden duetto Peli vaarallinen jäi esityksestä mieleen, samoin Lucyn ja Emman (Laura Flemming, roolissa vuorottelee Sanni Suvila-Nuutinen) esittämä Silmissään. Laura Flemming on Henryn morsiamena Emmana uskottava ja tukee Henryä tämän tutkimuksissa, vaikka ne ovat häntäkin tärkeämpiä. Pidin kovasti myös Teemu Veikkolaisen John Uttersonista, Elina Koskisen (roolissa vuorottelee Sari Koskela) Nelliestä ja Aki-Matti Kallion Simon Stridestä.

Vaikka teatteri ja lava ovat pienet, Jekyll&Hyde rysähtää sinne mahtipontisena ja voimakkaana. Esitys ei kalpene isojen teatterien isojen produktioiden rinnalla, vaan on aivan loistava ja ehdottoman onnistuneesti ja tyylikkäästi toteutettu, hieno satsaus Salon teatterilta. Pauliina Saloniuksen ohjaama työryhmä tekee musikaalia taidolla, onnistuu upeasti sekä joukkokohtauksissa että yksilösuorituksissa ja tuo katsojien eteen valmiin, hurmaavan, jännittävän ja nautittavan kokonaisuuden. Kiitoksia ja onnea koko porukalle, tämä on hieno!

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Palkkamurhaajan painajainen @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!
kuvat © Mirka Kleemola
Arena-näyttämöllä sai 6.9. ensi-iltansa Palkkamurhaajan painajainen, jota minä katselin 29.9.

Palkkamurhaaja Ralph (Santeri Kinnunen) majoittautuu hotellihuoneeseen, jonka ikkunasta hän tähtäilee tärkeää todistajaa, joka hetkenä minä hyvänsä tuodaan oikeustalolle. Naapurihuoneeseen asettuu itsemurha-aikeissa oleva valokuvaaja Frank (Iikka Forss) josta onkin sitten Ralphille vähän enemmän vaivaa. Mukana menossa pyörii hotellipalvelija (Antti Peltola), Frankin vaimo Laura (Sanna Saarijärvi) ja tämän uusi rakkaus Edgar (Jouko Klementtilä) sekä poliisi (Sauli Suonpää).

Vauhdikas meno on koko ajan lavalla ja yleisöllä on hauskaa. Tämä on tehty tarkasti ja huumori toimii. Näyttelijät ovat loistavia, ilmeet, eleet ja muu lavalla olo on harkittua ja hahmoista sekä kohtauksista otetaan kaikki irti. Santeri Kinnunen ja Iikka Forss ovat oikein mainioita, molemmat tekevät hahmoistaan uskottavia ja heidän työskentelyään lavalla on kivaa ja hauskaa katsoa. Erityispisteitä Ralphin letkeästä liikehdinnästä! Kaksikon lisäksi myös muut näyttelijät tekevät taitavaa työtä. Koko porukka osaa tehdä juuri oikeita juttuja saadakseen yleisön nauramaan ja nauttimaan.

Peter Ahlqvistin lavastus on tyylikäs ja toimii hienosti, kaksi huonetta erottuu selvästi, mutta niiden välillä liikutaan sujuvasti ja ne ovat molemmat vähän erilaisia. Yhtenäinen tyyli silti molemmissa huoneissa, kuten hotelleissa yleensä onkin. Hotellitunnelma välittyy muutenkin sujuvasti ja lava näyttää hienolta. Lavaa käytetään hyvin, siellä liikutaan luontevasti pitkin ja poikin ja varsinkin samaan aikaan otetut askeleet ja "peilikuvana" tai siis samalla tavalla samaan aikaan tehdyt jutut molemmissa huoneissa oli toteutettu kivasti.

Kokonaisuutena tosi hauska, ei liian vakavaa tai totista, vaan juuri sopivan kevyellä otteella tehty ja oikein onnistuneesti toteutettu, sopivan pituinen nauruhetki taitavien näyttelijöiden tarjoilemana.


lauantai 30. syyskuuta 2017

Vanja-eno @ Järvenpään teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!
kuvat © Jarkko Antikainen
Järvenpään teatterissa sai 9.9. ensi-iltansa Anton Tšehovin Vanja-eno.

Ollaan Venäjällä, maatilalla, jossa Vanja-eno (Heikki Simolin) ja sisarentytär Sonja (Maiju Tuovila) tekevät töitä. Loman viettoon saapuu eläköitynyt professori Aleksandr (Seppo Pirskanen) nuoren vaimonsa Jelenan (Outi Pippuri) kanssa. Maatilalla vierailee ahkerasti lääkäri Astrov (Kalle Tahkolahti) ja siellä ovat myös Vohveli (Jyri Pekonen), vanha lastenhoitaja Marina (Elina Mustonen) ja professorin ensimmäisen vaimon äiti Maman (Elina Mustonen).

Heti alkuun sanon, että tykkäsin tästä tosi tosi paljon ja minusta tämä oli hieno ja tyylikkäästi ja mielenkiintoisella tavalla toteutettu. Yhtään en tiennyt mistä tarina kertoo enkä siis tiennyt mitä odottaa, mutta oikein hyvällä tavalla täytettiin ne odotukset, mitä minulla vähän jossain ajatuksissa oli. En ollut myöskään käynyt Järvenpään Kellariteatterissa ennen, mutta olipas se kiva tila ja sopi hyvin tähän esitykseen.

Suosikkihahmoni oli Kalle Tahkolahden lääkäri Astrov. Tahkolahti tekee onnistuneen roolin ja hänen hahmostaan on helppo pitää. Erityisesti Jelenan ja lääkärin yöllinen kohtaus sekä Vanjan, Astrovin ja Vohvelin viinoittelu näyteltiin luontevasti ja toimivasti. Outi Pippurin Jelenasta pidin myös, hän oli oikein valoisa ja hurmaava, huolettoman oloinen hahmo, mutta turhautunut ja päättäväinenkin pariin otteeseen. Seppo Pirskasen professori ja Heikki Simolinin Vanja jäivät myös mieleen. Kaikissa hahmoissa oli jotain, mistä pidin, ja jokaisessa oli myös mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka saivat miettimään, että mitäs tämä hahmo ajattelee tästä tai tästä jutusta ja miten hän suhtautuu erilaisiin tilanteisiin.

Samuli Reunasen ohjaus on taitava ja oikein mainio. Lavalla on vauhtia, ääntä ja liikettä, mutta myös hiljaisuutta, pieniä eleitä ja merkitseviä katseita. Jokaissa näytöksessä on oma "teemabiisi" tai miksi sitä sanoisi, ja erityisesti Can't Help Falling in Love ja Fever toimivat loistavasti. Höyhenten heittely, puhaltelu ja muu viskominen sopii esityksen tunnelmaan hyvin, samoin liidulla piirtely. Valot ovat monessa kohtaa sopivasti suunnatut, näyttelijöiden varjot nousevat seinille ja elävät siellä omaa elämäänsä. Lavastusta ei ole kovin paljoa, mutta se on harkittua ja käytännöllistä ja toimii hyvin tarinan tukena.

Tämä oli kiva. Tyylikäs ja hieno, vauhdikas, hauska, vähän hämmentävä mutta ajatuksia herättävä. Viihdyttävä, taitavasti toteutettu ja huolella tehty, onnistunut kokonaisuus.


maanantai 25. syyskuuta 2017

Viimeinen laiva @ Turun kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Turun kaupunginteatteri!
kuvat © Otto-Ville Väätäinen
Turun kaupunginteatterissa nähtävä Viimeinen laiva sai ensi-iltansa 15.9., minä seilasin laivan kyydissä 23.9.

Gideon Fletcher (Olli Rahkonen) palaa takaisin Wallsendiin oltuaan poissa 14 vuotta. Lapsuuden kotikaupungissa telakka on kuolemaisillaan eikä mikään ole muutenkaan samoin kuin ennen. Nuoruuden rakastettu Meg (Anna Victoria Eriksson) on mennyt kihloihin Arthurin (Jussu Pöyhönen) kanssa eikä otakaan meriltä palaavaa entistä rakkauttaan vastaan kovin innokkaasti. Ilman telakkaa työttöminä olevat pettyneet ja kiukkuiset telakkakaupunkilaiset taas päättävät rakentaa vielä viimeisen laivan.

Musiikki on Stingin käsialaa ja se soikin hienosti peruskorjatun talon päänäyttämöllä. Erityisesti Telakka, Isän saappaatEi muuta oo, Kunnioittakaa vainajaa ja Kummitusjuttu olivat minusta oikein hyviä. Näyttämöllä oleva porukka laulaa hienosti ja kaikkia kuuntelee mielellään, mutta erityisesti Olli Rahkosen, Anna Victoria Erikssonin ja Jonas Saaren äänet jäivät soimaan päähän. Jouni Prittisen koreografiat ovat onnistuneita ja varsinkin joukkokohtauksissa näyttelijät pääsevät loistamaan.

Hahmoista pidin etenkin Olli Rahkosen Gideonista, joka on kokonaisuutena tosi hyvin onnistunut hahmo. Anna Victoria Eriksson välittää hyvin Megin ajatukset, kun tämä pohtii tunteitaan kahden miehen välillä. Kalle Kurikkala näyttelee Megin poikaa Tomia ja tekee hyvän roolin. Nuori Tom tapaa isänsä ensimmäistä kertaa ja opettelee tuntemaan miehen, josta on kuullut mutta jota ei ole tavannut. Mainitaan vielä Jonas Saari, joka laulaa komeasti ja on myös uskottava ja vakuuttava Jackie White. Suosikkihahmoa minulla ei kovin selkeästi ollut, mutta Taneli Mäkelän isä James O'Brien oli kyllä hurmaava ja mukava hahmo, josta pidin paljon.

Kokonaisuutena tätä oli kiva katsoa, tarina piti otteessaan, lava näytti hyvältä, näyttelijät olivat loistavia, joukkokohtaukset onnistuneita ja esimerkiksi kipinäsuihkut, joita nähtiin muutamaan otteeseen hitsauskohtauksissa olivat hienoja. Telakkatunnelma välittyy katsomoon selkeästi, samoin pubi-/baaritunnelma. Ja baari/pubi näyttää tosi hyvältä myös, kiitos lavastaja Jani Uljas tyylikkäästä ja mainiosta näyttämäkuvasta. Ohjaaja Mikko Kouki on saanut tarinasta esille ne tärkeimmät asiat ja onnistuneita yksityiskohtia jokaiseen hahmoon. Katsomossa viihtyy, musiikki kuulostaa hyvältä ja hahmojen tarinat koskettavat, ei kai enempää voi pyytääkään. Hyvää työtä!


perjantai 15. syyskuuta 2017

Mechelin @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuvat © Sebastian Rosenberg
Näin Mechelinin ensimmäistä kertaa harjoituksissa 16.3. ja nyt uudestaan kantaesityksessä 8.9.

Heikki Lundin käsikirjoittaman esityksen rooleissa nähdään Seppo Halttunen, Anna-Leena Sipilä ja Jari Hämäläinen. Esitys kertoo Leo Mechelinistä, unohdetusta suomalaisesta valtiomiehestä. Erään lehden urheilutoimittaja (Seppo Halttunen) saa päätoimittajalta (Jari Hämäläinen) tehtäväkseen kirjoittaa laajan artikkelin Leo Mechelinistä itsenäisyyden juhlavuoden suurnumeroon. Toimittajasta tehtävä tuntuu ylivoimaiselta, koska hän ei tiedä koko Mechelinistä mitään. Apua tulee kuitenkin yllättävältä taholta, kun Mechelinin läheinen työtoveri Tekla Hultin (Anna-Leena Sipilä) tulee valaisemaan toimittajaa siitä, kuka oikein oli Leo Mechelin. Oman mielipiteensä hänestä esittävät myös esimerkiksi Lenin ja Paasikivi (Jari Hämäläinen).

Osasinpas muuten kertoa, että Suomessa on ollut sellainen merkittävä mies kuin Leo Mechelin, kun historiantunnilla näitä tärkeimpiä suomalaisia mietimme. Sivistävää selvästi tämä teatterissa käynti. Tämä siis keväällä harjoitusten katselun jälkeen, enpä silloin muistanut, että ai niin, Mechelin osallistui Nokian perustamiseen. Nyt muistan senkin. Tarina vaatii siis ainakin kaksi katselukertaa, varsinkin jos ei tiedä Leo Mecheliniä ennalta, kuten moni ei varmasti tiedä. Ensimmäisellä kerralla minulle jäi kyllä kaikenlaista mieleen, mutta tällä toisella kerralla oli paljon helpompi seurata mitä lavalla tapahtui ja ehti keskittymään esityksen huumoriin ja hahmoihin tarkemmin kuin ensimmäisellä katsomiskerralla.

Hahmot on hyvin rakennettu ja näyttelijät ovat löytäneet rooleihinsa lisää syvyyttä. Erityisesti Anna-Leena Sipilän Tekla Hultin nousee esiin. Sipilä tekee varman roolin, kaikki hahmon ilmeet ja eleet sekä puhetyyli sopivat Hultinin aikaan. Vuorosanoista ja hyvin kirjoitetuista hahmoista kiitos kuuluu toki esityksen käsikirjoittaja-ohjaaja Heikki Lundille, joka on löytänyt hyviä piirteitä niin nykyajan kuin historiankin hahmoille. Seppo Halttunen on luonteva ja uskottava urheilutoimittaja ja tekee hyvän roolin. Jari Hämäläinen on tuonut historiallisiin hahmoihinsa lisää huumoria ja yksityiskohtia ja onnistuukin jokaisessa hahmossaan hyvin.

Esitys on tiivistynyt ja kulkee nyt oikein jouhevasti eteenpäin. Se muistuttaa historian luentoa tai oppituntia, mutta opettaa katsojan tuntemaan Leo Mechelinin sujuvalla ja toimivalla otteella olematta puuduttava tai liian tuhti tietopaketti. Onnistunut kokonaisuus, jota katsoo mielellään ja joka kertoo mielenkiintoisen, todellisen tarinan unohdetusta suurmiehestä. Esityksessä tulee ilmi niin paljon historiallisia yksityiskohtia, että siinä riittäisi uusia oivalluksia vaikka kuinka monelle katselulle. Tärkein tulee kuitenkin selväksi heti ensimmäisellä kerralla - Leo Mecheliniä ei olisi kuulunut unohtaa.