lauantai 16. joulukuuta 2017

MyBaby @ KOM-teatteri

kuvat © Marko Mäkinen
KOM-teatterin MyBabyn viimeinen esitys oli tänään, minä näin sen eilen (15.12.) Tämä on siis tältä erää ohitse, mutta päätinpä vielä kuitenkin kirjoittaa, kun oli sen verran hyvä!

Glowheadz-niminen yritys tarjoaa jo MyMom- ja MyDad-palveluita, mutta tästä pitäisi jotenkin vielä laajentaa ja ratkaisu tähän on tietenkin MyBaby! 2020-luvulle sijoittuvassa käsikirjoituksessa ajatellaan, millaista olisi, jos lapsettomille ihmisille tarjottaisiisn mahdollisuus kokea lapsen ja vanhemman suhde ja heidän välisensä rakkaus ilman sitoutumista tai rankkaa vastuuta. Glowheadzin porukka, Nirsku (Johannes Holopainen), Milla (Eeva Soivio), Sasha (Juho Milonoff), Heta (Vilma Melasniemi) ja hänen miehensä Mikko (Niko Saarela) sekä Fanni (Emmi Parviainen) alkavat kehittää MyBaby-palvelua ja kokevat siinä samassa, millaista on esimerkiksi synnytys tai riehuvan kaksivuotiaan hoitaminen.

Salla Viikka ja Hilkka-Liisa Iivanainen löytyvät käsikirjoituksen takaa ja he ovat kyllä kirjoittaneet riemastuttavan hyvän, hauskan ja nokkelan näytelmän, josta löytyy monia tarkkoja havaintoja nykypäivästä ja varmasti myös tulevaisuudesta. Teksti herää näyttelijöiden käsissä loistavasti eloon ja jokainen näyttelijä tekee roolinsa hienosti. Lavalla tapahtuu vaikka mitä ja katsomossa saa pitää varansa, ettei putoa tuolilta nauraessaan aikuisvauvoille ja porukan synnytyskohtaukselle. Koko ajan säilyy humoristinen vire, joka kantaa juonta alusta loppuun saakka, vaikka muutama vakavampikin hetki mahtuu mukaan. Eikä tämä missään nimessä ole mitään höttöä vaan täyttä asiaa ja totta, vaikkakin naurun kautta kerrottuna. Startup-yritysten maailma ei ole minulle kovin tuttu, mutta kyllä kai tuollainen luovien ideoiden heittely ja monista asioista innostuminen kuuluu startup-arkeen.

Näyttelijät tekivät siis mahtavaa roolityötä. Lempparihahmoni on ehkä Vilma Melasnimen lempeän ja mukavan oloinen Heta, josta kuoriutuu varsin uskottava vauva ja taapero. Mutta sitten on Niko Saarelan 47 vee Jesse-vauva, joka tulee Millan luokse touhumattoineen ja vinkuleluineen. Ihan mahtava hahmo ja Niko Saarela on hulvattoman loistava! Ja Johannes Holopaisen Nirsku, joka poukkoilee innostuneesti pitkin lavaa selostaessaan upeita ideoitaan ja uusia ajatuksiaan, on aivan mainio hahmo myös ja Johannes Holopainen ottaa roolistaan kaiken irti. Mutta entäpä kaikesta tästä pihalle jäävä Mikko, joka kokeilee isyysvapaata ihan omien lastensa, ei siis MyBabyjen, kanssa? Mahtavia hahmoja koko esitys täynnä ja niin hienoa näyttelijäntyötä, että on ilo katsoa ja nauraa.

Pidin tästä oikein paljon, varsin hienosti tehty ja onnistunut esitys. Lavastukselle (Milja Aho) vielä erityispisteet, nuo kuplajutut ovat niin hienot! Tekoäly-Fabio on myös hauska, kävimme tekoälyä läpi filosofiantunnilla juuri ennen kuin näin tämän ja Fabio olisi sopinut hyvin oppikirjan sivuille. Ajatus MyMomeista, MyDadeistä ja MyBabyistä on kiinnostava ja kuulostaa siltä, että se ihan oikeasti voisi toteutua, ainakin jollain tavalla. Kaikenlainen tulevaisuuden hahmottelu ja pohdiskelu on aina jännittävää, MyBabyn tulevaisuudennäkymä vaikuttaa ainakin minusta ihan mahdolliselta ja positiiviselta, vaikka kaikessa on aina riskinsä kääntyä utopiasta dystopiaksi. 

Kiitos KOM-teatteri tästä, mahtava oli!


sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Prinsessa Ruusunen - Paluu tulevaisuuteen @ ShedHelsinki, Studio Pasila

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!
kuvat © Timea Slavic
Studio Pasilassa sai 8.12. ensi-iltansa ShedHelsinki-tuotanto Prinsessa Ruusunen - Paluu tulevaisuuteen.

Kuningas (Viljami Rosvall) ja Kuningatar (Melis Yasat/Elina Kervinen) saavat tyttövauvan, jota koko valtakunta iloisesti juhlii. Kummit lahjoittavat lapselle kaikenlaisia lahjoja, kuten musiikin ja johtajuuden taitoja sekä putkimiestaitoja, mutta sitten paikalle ilmestyykin paha haltija Myrtle (Pauliina Kiuru), joka lahjoittaa tytölle kuoleman. Kuusitoistavuotiaana Ruusunen (Adela Ogunbor/Josefiina Vanamo) tulee tökkäämään sormensa värttinään ja kuolla kupsahtaa, mutta onneksi tytön muut kummit peruvat kirouksen ja saavat muutettua sen niin, että Ruusunen vain uinuu sata vuotta. Hyvä omatunto (Janne Saarinen) ja Paha omatunto (Alvari Stenbäck) seuranaan teini-ikäinen Ruusunen matkaakin vanhempiensa nuoruuteen, vuoteen 1977.

Nyt on kyllä menoa ja meininkiä, huumoria, vauhtia, taitoa ja hyvää fiilistä koko lavan täydeltä! Ensi-illassa tekniset ongelmat viivyttivät shown alkua puolisen tuntia, mutta se ei vaikuttanut esitykseen mitenkään, vaan kaikki esiintyjät vetivät omat roolinsa sujuvasti. Tätä oli todella mukava katsoa, hauska ja hurmaava esitys ja kiva, että ei menty perinteisellä tarinalla vaan tuotiin Ruususen maailmaan vuosi 1977 ja vanhempien teiniseikkailut.

Taustalla nähtävät, pelkistetyt projisoinnit sopivat esityksen fiilikseen. Yksinkertaiset kuvat huoneista, käytävistä ja muista maisemista saattaisivat olla turhankin riisuttuja, mutta tässä ne toimivat mainiosti eivätkä vie huomiota esiintyjiltä vaan tukevat tarinaa hyvin. Porukalla on hienoja ja värikkäitä pukuja päällään, mutta mieleen jäivät erityisesti Myrtlen hieno asukokonaisuus ja varsinkin se musta kruunujuttu, Hyvän ja Pahan omantunnon kiiltävät kuteet ja opettajien värikkäät vaatteet.

Ruususen roolissa nähtävä Adela Ogundor on hurmaava vanhempiaan vastaan kapinoivana teinityttönä ja hän laulaa myös oikein kauniisti. Opettajajoukko on varsin värikäs ja täynnä erilaisia persoonia, joista mainittakoon nyt lapsia vihaava kieltenopettaja Mrs Torremolinos (Linda Hasan) sekä ahkerasti ajatteleva filosofian opettaja Mr Plato (Peter Pihlström). Miten esityksessä muuten olikin kaikkia samoja juttuja kuin mitä kävimme koulussa ensi-iltapäivänä filosofiantunnilla läpi! Myös Pauliina Kiurun Myrtle ja varsinkin hänen poikansa Byrtle (Paavo Leppäkoski) olivat mahtavia hahmoja. Suosikkityypikseni nousi kuitenkin Viljami Rosvallin Kuningas, varsinkin se 70-luvun hippimeininki valloitti.

Musiikki lavalla riitti ja lauluista pidin erityisesti kahden aatteen nokittelusta Hipit ja punkkarit-biisissä, nykypäivän koululaisten esittämästä Meidän jengiin-biisistä, porukan nykyajasta 70-luvulle siirtävästä Aikamatka-biisistä ja loppukohtauksen Muista haavees-biisistä. Joukkokohtauksissa nähdään paljon hienoja koreografioita, mutta varsinkin Hyvän ja Pahan omantunnon tanssimuuvit varastavat huomion moneen kertaan.

Tämä menee 19.12. asti, kannattaa käydä nauttimassa nuorten mahtavasta jutusta! Hyvä fiilis jää päälle eikä tätä voi hymyilemättä katsoa. Nyt harmittaa, että en viime vuonna käynyt katsomassa ShedHelsingin Peter Pan-esitystä, mutta seuraava produktio täytyy varmastikin käydä ihastelemassa. Kiitoksia tästä!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Sotilaspoika @ Stoa

kuvat © Ilkka Saastamoinen
Johannes Holopaisen Sotilaspoika-monologi vieraili Stoassa 3.12.

Ei ole sormia tai käsiä, ei jalkoja, ei silmiä, ei suuta, kasvoja ei ole. Sota on vienyt ne kaikki, ja Joe makaa sairaalassa askelten, piippausten ja muistojensa ympäröimänä. Muuhun maailmaan ei saa yhteyttä, on vain jatkuva halu saada kertoa, mitä tuntee ja ajattelee. Varoittaa muita siitä, millaista sota oikeasti on.

Johannes Holopainen on loistava. Hän näyttelee, soittaa, laulaa ja liikkuu lavalla vangitsevan hienosti ja kertoo tarinaa vahvalla tunteella. Holopainen on Joe, jonka tuska ja kärsimys tulevat lähelle, katsomossa jokainen seuraa tarkasti, mitä sodassa riekaleiksi revitty nuori mies lavalla tekee. Joe käy poikien kanssa uimassa, Joella on ihana tyttöystävä, Joe juo kuohuviiniä ja tarjoaa sitä yleisölle, Joe makaa sairaalassa, Joe on yksin. Sota ei ole hienoa, se tulee selväksi. Jos kuolleilta kysyttäisiin, kuka sanoisi, että "Oli ihanaa kuolla isänmaan puolesta!" tai "Olin iloinen kuollessani vapauden puolesta!"

Joen muistot ja nykyisyys sekoittuvat, välillä kaikki on kivaa ja ihanaa, välillä Joe pelkää kuollakseen. Puhelin soi, taustalla ammutaan ja puhutaan sodasta. Valot himmenevät ja valaisevat sitten koko salin taas kirkkaaksi. Esityksen intensiivinen ote säilyy koko ajan, katsojat ovat lähellä lavaa eikä tarinaa pääse pakoon, vaan se pakottaa kuuntelemaan loppuun asti. Minä haluan tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Joeta ammutan, Joe kaatuu lattialle, Joe herää sairaalasta. Joe kertoo sodasta ja minä haluan kuunnella, vaikka tämä ei olekaan kivaa kuultavaa.

Miten esitys onkin niin hauska ja ihastuttava, mutta samaan aikaan niin surullinen ja julma? Tunnelma heittelehtii ilosta suruun, innostuksesta kauhistukseen, naurusta painavaan palaan rinnassa. Joe on niin nuori, hän on kokenut vasta niin vähän ennen sotaa, ja sitten yksi hetki muuttaa kaiken lopullisesti. Sotilaspojassa riittää varmasti ajattelemista vaikka kuinka pitkäksi aikaa, esitys herätti ajatuksia jo ennen kuin näin sen ja nyt päässäni pyörii monta mietettä, sotaan ja ylipäätään maailmaan liittyen. Mutta vaikka aihe on raaka ja raskas, jäi tästä päällimmäisenä kuitenkin hyvä fiilis, ehkäpä siksi, että esitys oli niin hieno ja Johannes Holopainen esittää Sotilaspojan niin mahdottoman hyvin.

Essi Räisäsen upea ohjaus ja Pauli Riikosen valtavan hieno äänimaailma viimeistelevät onnistuneen ja vaikuttavan kokemuksen. Kylläpä tämä vaan on ihan mahtava ja hätkähdyttävä! Jos ikinä on mahdollisuus nähdä Sotilaspoika, niin suosittelen suuresti ja menen itsekin uudestaan!

perjantai 24. marraskuuta 2017

Vain Jouluelämää @ Musiikkiteatteri NYT

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Musiikkiteatteri NYT!
kuva © Joonas Purastie
Musiikkiteatteri NYTin jouluaiheinen esitys, Vain Jouluelämää, sai ensi-iltansa eilen, 22.11.

Very international Joulumuori (Anni Kajos) on kutsunut koolle sekalaisen porukan jouluhahmoja erään televisiossa pyörineen musiikkiohjelman hengessä. Paikalla ovat ahkerasti treenaava Petteri Punakuono (Panu Kangas), itsetuhoinen, joulupöytään halajava Kinkku (Sini Koivuniemi), kimalteleva Joulukoriste (Linda Hämäläinen) ja hip-hop henkinen Jeesus elikkä JC (Petri Knuuttila)! Nähdäänpä lavalla myös itse Joulupukki (Panu Kangas) ja hänen uskolliset tonttunsa. Musiikkia jengille soittaa pianon ääressä taituroiva Matti Hussi.

Huh huh, olipa taas menoa ja meininkiä ja hienoja uusia lauluja sekä uusia sovituksia tutuista joululauluista, varsin mainio hahmokavalkadi, viihdyttävä show ja taitavaa tekemistä! Tuttuja joulujuttuja, mutta sopivanlaisella uudella otteella ja hienosti toteutettuna. Esimerkiksi Joulukoristeen nukketeatterishow Joulupukki-biisin tahtiin antaa laulun tarinalle ihan uuden merkityksen, kyllä alkaa Joulumuorin ja muun porukan tunnelma vähän vaivaantua kun pukki on varsin läheisissä väleissä erään perheen äidin kanssa. Ja entäs se Joulupukki ihan livenä sitten? Koska tonttu voi-kappale marssittaa lavalle Joulupukin ja joukon varsin riettaita tonttuja, jotka tiirailevat ihmisiä ehkä vähän turhankin innokkaasti. Ai että, miten riemastuttava ja hullunhauska kohtaus! Nyt kyllä hieman epäilyttää, että kurkkivatkohan ne tontut meidänkin ikkunan takana... Pitäisiköhän laittaa verhot kiinni?

Hauska on myös kasvissyöjäversio Juice Leskisen Sika-biisistä ja Ensimmäinen päivä joulukuuta, jossa tosin joudutaan lumisista maisemista lumettomaan jouluun. Kaikki esiintyjät ovat taas tehneet biisejä esitykseen, ja siinä he ovat oikein hyvin onnistuneet. Saa nähdä laulelenko joululauluja jouluna perinteisillä sanoilla vaiko näillä Vain Jouluelämää-muutoksilla höystettynä, ainakin Sika-biisi soi nyt päässä nimenomaan papu, härkis, nyhtis ja soija-teemalla.

Hahmoista Petteri Punakuono kyllä valloitti minut eniten, Panu Kangas teki porotyypistä niin ystävällisen ja mukavan oloisen, että ottaisin Petterin ehdottomasti meidän talliin hevosten sekaan palloporonjäkälää pureskelemaan. Selviääpä esityksessä myös se, miksi Petteri niin ahkerasti treenaa ja mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. Anni Kajoksen Joulumuori on oikein excellent, very mielenkiintoinen ja hurmaava, ja mielenkiintoinen on myös tarina Muorin ja Pukin tapaamisesta, josta juontaa juurensa myös Joulumuorin paha addiktio Coca Colaan. Linda Hämäläinen on ihastuttava koriste, joka kimaltelee kaikessa loistossaan oikein kauniisti ja kertoo esityksessä esimerkiksi sen, millaista joulun odotus koristeiden keskuudessa on.

Sini Koivuniemen Kinkku on loistava. Vähän väliä Kinkulla on kädessään ase, päässään muovipussi tai hän hyppää päällä olevaan uuniin, koska haaveilee koristavansa joulupöytää tänä jouluna. Pikku hiljaa Kinkku kuitenkin tajuaa, että hän voisi olla vapaa. Petri Knuuttilan Jeesus on oikein hurmaava tyyppi, varsin miellyttävältä vaikuttava persoona.

Olihan tämä nyt ihan mahtava joulufiiliksen herättäjä! Hauskaa mutta myös ajatuksia herättävää, tuoreita juttuja, viihdyttävää showta ja mainioita lauluja lahjakkaiden tyyppien esittämänä. Kiitos Musiikkiteatteri NYT tästä!

maanantai 20. marraskuuta 2017

Tarundia - Matka hevosten valtakuntaan (Esma Haddas)

Luin kirjan arvostelukappaleena, kiitos KVALITI!

Esma Haddaksen kirjoittama ja kuvittama Tarundia vie lukijansa matkalle hevosten valtakuntaan, jossa kohdataan niin keijuja, haltioita kuin jumalhevosiakin. Mielikuvitusta kutkutteleva, unenomainen seikkailu on jännittävä, hurmaava, taianomainen ja kiehtova. Kirja pitää lukijan pehmeästi otteessaan, sitä on mukava lukea ja tunnelmaan sopiva kuvitus tekee lukukokemuksesta vielä aavistuksen paremman.

Tarundiassa, hevosten taivaassa siis, elelee niin tavallisia hevosia kuin jumalhevosia, erilaisia keijuja ja haltioita sekä peikkoja ja muita otuksia. Kaikki hevoset kuvaillaan omina persooninaan, ja kaikilla muillakin olennoilla on omat piirteensä, jotka esitellään kirjassa selvästi. Kirjan lopussa on lisäksi hakemisto, josta voi lukea vielä lisää esimerkiksi Banzaista, Shandomista, girmeistä ja taivaankeijuista. Minusta ainakin oikein mielenkiintoinen lisä kirjaan, pidän siitä, että kirjan yksityiskohdat on mietitty tarkasti ja ne kerrotaan myös lukijalle. Varsinkin jumalhevoset jäivät kiehtomaan minua, etenkin hurja Greida.

Vaikka tämä onkin mukava lukea, se vaatii hieman myös ajatusta ja sitä, että oikeasti keskittyy tarinaan. Koska Tarundiassa on monta paikkaa ja hahmoa, voi välillä mennä sekaisin jos ei ole mukana siinä mitä tapahtuu. Miljöökuvaus ja hahmokuvaukset ovat kirjassa oikein onnistuneita, paikat voi kuvitella mielessään ja hevosetkin näyttäytyvät eri väreineen ja kokoineen lukijan ajatuksissa. Haddas rakentaa kirjan maailmasta uskottavan ja kiehtovan kokonaisuuden.

Tarundian maailmaan tutustuminen oli ehdottomasti oikein mukavaa, suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät hevosista, fantasiasta, seikkailusta ja kiehtovasta tarinasta. Kaunis ja yksityiskohtainen kuvitus sekä Tarundian kartta saavat viihtymään kirjan parissa senkin jälkeen, kun hurmaava ja mielenkiintoinen tarina on jo luettu. 

lauantai 18. marraskuuta 2017

Suomenhevosen tarina @ Keski-Uudenmaan Teatteri & Ratsastuskeskus Aino

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuvat © Susanna Salmi
Keski-Uudenmaan Teatterin ja ratsastuskeskus Ainon yhteistyöesitys Suomenhevosen tarina sai ensi-iltansa eilen, 17.11.

Arvo Lahtinen (Pertti Koivula) ostaa Juhani Aholta (Antti Reini) Pekka-hevosen (Uuras ja Seppo Halttunen), joka palvelee Lahtisen perhettä pitkään, sotien, savottatöiden ja tavallisen arjen keskellä. Tarina seuraa Lahtisten perhettä Suomen itsenäistymisestä nykypäivään asti, maalta kaupunkiin, metsätöistä raveihin ja sodasta koulunpenkille. Suomenhevosen roolin muuttuminen tärkeästä työkaverista urheaan sotahevoseen, vahvasta työhevosesta vauhdikkaaseen ravuriin sekä miesten parhaasta kaverista tyttöjen ja naisten harrastuskaveriin kietoutuu saumattomasti mukaan tarinaan.

Suomen historiaa on tänä vuonna nähty teattereissa vaikka ja kuinka, mutta suomenhevosen historiaa ei ihan niin paljoa. Suomenhevosen kantakirja juhli satavuotista taivaltaan jo kymmenen vuotta sitten, Suomenmaa seuraa tänä vuonna perässä. Suomenhevosen tarina juhlistaa näitä molempia, ihan konkreettisestikin, ostetuista lipuista menee nimittäin 2 euroa sotaveteraaneille ja 2 euroa suomenhevoselle.

Juoni kulkee sujuvasti ja tarinaan mahtuu niin iloa, surua, pelkoa kuin innostusta ja vauhdikkuuttakin. Maailman ja Suomen muuttuminen ja ihmisten sopeutuminen tähän muutokseen kuvataan uskottavasti, samoin vanhempien ja lasten aseman ja käytöksen muuttuminen kohti nykyajan perheitä. Sinikka Zannonin puvustus kulkee vuosikymmenten läpi ja näyttelijät näyttävät olevan juuri siltä aikakaudelta, mikä tarinassa on sillä hetkellä käynnissä. Varsinkin sota-ajan puvustus ihastuttaa. Mikko Rantasen lavastus seuraa myös aikakausien muutosta ja onnistuu siinä hyvin.

Tässä on paljon hahmoja, seurataanhan tarinassa yhden perheen elämää noin sadan vuoden ajan. Parhaiten mieleen jäivät Antti Reini Jalona ja Jari Hämäläinen Toivona, veljesten välinen, punaiset vastaan valkoiset-asetelman aiheuttama jännite ja ajatuserot tuntuivat selvinä katsomoon asti, mutta päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin veljesrakkaus. Pertti Koivulan Arvo oli hyvä hahmo, samoin Olga Heikkalan nuori Tuula. Seppo Halttunen tekee Pekkana varmaa työtä, hän on omaksunut hevosen eleet ja äännähdykset loistavasti. 


Molemmat hevoset, Uuras ja Kiripassi ovat nappivalintoja, ne ovat rauhallisia, kärsivällisiä ja fiksuja, mutta osaavat ottaa yleisönsä ja nauttivat esiintymisestä ja huomiosta. Uuras varastaa yleisön huomion varsinkin Toto toi, veto vei-kappaleen aikana kirmatessaan ohjastajansa Fredrik Lehdon kanssa areenan halki täysissä ravivarusteissa. Kiripassilla on tärkeä tehtävä avata jokainen uusi kohtaus vuosikymmenen vaihtuessa, vuosilukujen kertominen selventää tarinaa ja pitää katsojan ajan tasalla siitä, missä mennään ja milloin mikäkin juttu tapahtuu.

Esityksen lauluista mainittakoon Hevosen vaihto, On aivan sama, Ystävämme suomenhevonen sekä Uusi aika. Esityksen päättävä Nuori hevonen, jonka laulaa Oliver Heikkala, soi myös hienosti. Musiikki on monipuolista, siinä on vauhtia ja iloa, mutta myös rauhallisempaa ja synkempääkin tunnelmaa. Bändi (Altti Uhlenius, Jussi Hongisto, Jarkko Saarinen ja Petri Rahikkala) soittavat hyvällä otteella ja biisit kuulostavat oikein hyviltä.

Kokonaisuudessaan tämä on onnistunut, viihdyttävä ja opettavainen. Suomen historia kertautuu toimivalla tavalla, mutta ei vie huomiota tarinalta vaan kulkee sujuvasti mukana siinä. Näyttelijät onnistuvat hienosti, hevoset ottavat lavan haltuun ja ainakin minulle vähän tuntemattomammat kappaleet sopivat suurimmaksi osaksi tarinaan oikein hyvin. Onnistunut juttu, maneesikin on saatu hienosti muutettua teatterinäyttämöksi, vaikka siinä on ollut sen verran haastetta, että ennakkotiedoista poiketen paikat eivät ole numeroituja, eli istahtaa saa mihin vain. Tämä sopii hevosihmisille, joita katsomossa tuntui ainakin ensi-illassa paljon olevankin, mutta myös muille suosittelen tätä lämpimästi.

Ei-hevosihmisille muuten tiedoksi, että kun jossain lukee lämmitetty maneesi, se ei sitten ole lämmin, vaan vähän vähemmän kylmä kuin yleensä. Katsomossa kannattaa siis varautua istumaan takki päällä tai ainakin lämmin paita, ettei tule liian viileä.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Suomenhevosen tarinan treenejä seuraamassa

kuvat © Susanna Salmi

Vierailin tämän viikon perjantaina 17.11. ensi-iltansa saavan musiikkinäytelmän, Suomenhevosen tarinan, harjoituksissa maanantaina 13.11.

Lahtisen perheen tarinan kertova Suomenhevosen tarina esitetään ratsastuskeskus Ainon hienossa maneesissa, jonne esitystä varten on ilmestynyt esiintymislava, valot, orkesteri, verhot ja iso kasa rekvisiittaa ja roolivaatteita, sekä tietysti näyttelijät. Suomenhevosen tarinaa tähdittävät esimerkiksi Antti Reini, Anu Sinisalo, Pertti Koivula, Jari Hämäläinen ja Seppo Halttunen. Lavalla nähdään myös kaksi suomenhevosta, ruuna Uuras ja ori Kiripassi. Esityksen toteuttavat Keski-Uudenmaan Teatteri ja ratsastuskeskus Aino.

Minulla on liput perjantain ensi-iltaan, jota odotan innolla. Tämä näytti tänään oikein mainiolta, vaikka pakka olikin vielä vähän levällään, mutta niinhän sen pitääkin olla. Tässä vaiheessa tehdään kaikki pienet, tärkeät muutokset ja viime hetken valmistelut, jotka sitten ensi-illassa ovat kaiken työn arvoisia. Laulut kuulostivat hyviltä, puvustus ja lavastus näyttivät näytelmän aikakausiin sopivilta ja kokonaisuus vaikutti toimivalta. Molemmat hevoset olivat oikein fiksusti ja varsin hurmaavia tyyppejä myös. Hevosista vähän lisää tietoa alempana.



Kuten olen ennenkin todennut, harjoituksissa on hauskaa ja mielenkiintoista käydä. Kulissien taakse kurkistaminen ja ohjaajan kuunteleminen, työryhmän seuraaminen ja kaikenlainen erilaisten osien rakentaminen esitykseksi on aina hyvin kiehtovaa. Tänään varsinkin, koska esityspaikkana toimii maneesi ja esityksen tähtinä pari kappaletta kansallisrotumme edustajia. Mahtavaa, että meikäläisen kaksi lempijuttua, hevoset ja teatteri yhdistyvät tässä!


Kiripassi on 11-vuotias suomenhevosori. Se on monipuolinen osaaja, jolta sujuu niin koulu-, este- kuin kenttäratsastus, työhevosen tehtävät ja kaikenlaisten kärryjen ja rekien veto. Kirppu on suomenhevosten kenttämerstaruushopeamitalisti vuodelta 2014 ja -pronssimitalisti vuodelta 2016. Ori on kantakirjattu sekä ratsu- että työhevoskantakirjaan.


Uuras on 25-vuotias suomenhevosruuna. Se on ehtinyt tehdä elämässään kaikenlaista, esimerkiksi voittaa hevoskynnön suomen mestaruuden neljästi (lisäksi hopeaa x2, pronssia x4), juosta 73 ravistarttia (5-4-4), esiintyä monessa elokuvassa ja teatteriesityksessä sekä ajeluttaa ihmisiä vaikka kuinka monissa tapahtumissa. Mainitaan vielä, että minäkin olen kerran Uurasta ajanut!