Pintaremontti @ Mäntsälän Teatteri

kuva © Arlo Karkman

Näin Pintaremontin ensi-illassa 19.4.

Lifestylebloggaaja Sinin (Riikka Holm) Pintaremontti-blogi tuo lukijoilleen iloa ja voimaantumista, tai ehkä sittenkin turhautumista ja paineita olla yhtä onnellinen ja täydellinen kuin Sini. Mutta miten astua onnellisuuden kehälle, kun oma elämä tuntuu lähinnä kaaokselta? Sisarukset Sami (Ville Virta) ja Henna (Johanna Kuittinen) haaveilevat molemmat, Sami parisuhteesta ja Henna lapsesta, mutta kumpikaan ei tunnu saavan unelmaansa toteen. Sisarusten äiti Seija (Terhi Paloheimo) on tuore leski, joka miettii, mitä elämä vielä pitkän avioliiton jälkeen tarjoaa. Samin paras kaveri Markus (Timo Lappeteläinen) on kolmen tytön yksinhuoltaja, jonka illan kohokohta on syödä sohvalla sipsejä, yksin. Mutta millaiset ihmiset löytävät onnen, ja mistä se löytyy? Imagon luomista ja ihmisiä imagonsa takana tarkasteleva näytelmä perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen romaaniin ja sen on dramatisoinut Minna Leino. 

Olen nähnyt Pintaremontin aiemmin Kansallisteatterissa kolme vuotta sitten, ja muistin siitä vielä aika hyvin juonikuvioita ja asioista, joista tykkäsin. Tämän Mäntsälän Teatterin produktion on ohjannut Kalle Tahkolahti, jonka ohjauksista olen ennenkin pitänyt, ja niin pidän nytkin. Nousiaisen taitava tapa kuvata ihmisiä ja heidän elämäänsä pääsee Leinon dramatisoinnissa esiin sujuvasti, ja Tahkolahden ohjaukselliset ratkaisut antavat tilaa kaikille tarinalinjoille. Kulttuurimeijerin lava on tälle tarinalle vähän hankala, mutta tilankäytöllisiä haasteita taklataan melko sujuvasti. Sujuvasti rakennettu lavastus tarjoaa tapahtumapaikoille napakat raamit, joissa tarina pysyy hyvässä rytmissä ja etenee tasapainoisesti. Erityisesti hahmojen tilanteet ja kokemukset lavalla kohdataan lempeällä ymmärryksellä ja samalla niistä ilo ja tuttuus irti ottaen. Ohjauksessa on mainioita oivalluksia, kuten ensimmäisellä puoliskolla näyttelijöiden oleminen koko ajan lavalla, ja lääkärintarkastuskohtauksessa se, kuka kääntää päänsä pois ja kuka ei. Musiikki ja äänimaisema sopii kohtauksiin erinomaisesti, vaikkakin peittää parissa kohtaa repliikkejä hieman alleen. Hieman havaittavissa oli vielä ensi-iltajännitystä ja sen aiheuttamaa haparointia, mutta nyt kun enska on alta pois, eiköhän esitys vielä ennestään jouhevoidu ja löydä sujuvuutensa tuota pikaa. Mimi Henttisen ja työryhmän käsialaa oleva puvustus on mainiota, vaatekappaleita ja asukonaisuuksia on löytynyt näppärästi hahmojen persooniin sopiviksi yhdistelmiksi sekä komediallisiksi tehokeinoiksi. Toxic Mäntsälälle erikoismaininta!

Pintaremontin sydän ovat tarinan hahmot, joissa jokaisessa on sitä jotain, jokin ominaisuus, joka tekee heistä valloittavia tyyppejä. Ville Virta on loistava Sami, joka ajautuu tilanteeseen kuin tilanteeseen lähinnä siksi, että tekee ja sanoo ennen kuin miettii. Sarjaihastuja ei pääse alkuihastusta pitemmälle, ja sekös miestä syö, kun parisuhteesta haaveilee. Vaan aina tulee jokin möläytys tai väärinkäsitys tielle. Virta on roolissa juuri niin nopea ja tarkka kuin hahmo vaatii, ja tekee hienoa työtä tasapainoillessaan komedian ja vilpittömyyden välillä. Samille tosiaan sattuu ja tapahtuu, ja tilannekomiikka on hänen kohdallaan arkipäivää. Virta osaa olla samaan aikaan hauska ja koko ajan hahmonsa puolella, jolloin huumori tulee toimivasti läpi. Johanna Kuittisen roolityö Hennana on vahva, hän tavoittaa sujuvasti Hennan tunteet ja unelmat ja käsittelee teemoja taitavasti. Henna kulkee kohti unelmaa lapsesta välillä kuin kivirekeä kiskoen, sillä puoliso Esa (Sami Ratia) lähinnä räplää puhelinta ja miettii vielä. Kuittisella on hahmonsa tarinaan päättäväinen mutta herkkä ote, hänen käsissään sekä Hennan itsevarmuus että pelot ovat selviä. Roolityössä on myös mainiota pilkettä silmäkulmassa. Hennan ja Samin äitiä Seijaa näyttelevä Terhi Paloheimo tekee onnistuneen roolin myös. Lastensa juttuja ehkä aavistuksen turhan tarkasti seuraileva Seija on uuden tilanteen edessä leskeksi jäätyään, mutta ehkä elämä voi vielä jatkua yllättäväänkin suuntaan? Paloheimo tavoittaa roolissaan niin Seijan tilanteen komedian kuin inhimillisyyden, ja tekee hahmostaan monitasoisen tulkinnan.

Timo Lappeteläinen on Markuksen roolissa uskottavan väsynyt ja aavistuksen epätoivoinen yksinhuoltajaisä, joka rakastaa tyttöjään mutta kaipaa välillä hetken rauhaa. Markuksen tuskailut kaikenlaisten lapsiin liittyvien sattumusten hetkillä ovat herkullisia komedianlähteitä, ja Lappeteläinen ottaa niistä kaiken irti. Lapsiperhekaaoksen keskellä hän malttaa antaa tilaa hauskojen tilanteiden lisäksi myös hetkille, joissa Markus pohtii elämäntilannettaan syvällisemmin. Riikka Holm tekee Sinin roolin tavalla, joka nosti tämän tarinalinjan mielessäni ihan uuteen asemaan. Ensinnäkin muistin Pintaremontin blogiosuuden etukäteen huonommin kuin muut tarinalinjat, enkä pitänyt sitä tarinalle niin oleellisena osana. Mutta tässä versiossa sekä Tahkolahden ohjaus että varsinkin Holmin syväluotaava tulkinta roolista ja sen "kaksijakoisuudesta" tekee Sinin tarinasta tosi tärkeän kokonaisuuden kannalta. Sami Ratian Esa on kännykkäänsä tuijotteleva mihinkään kantaa ottamaton mies, joka viihtyy omissa jutuissaan eikä oikein tiedä, jakaako puolisonsa haaveet vai ei. Ratia tekee roolin näppärästi. Hilppa Lehto tuo Suvin rooliin juuri oikeanlaista energiaa ja on lavalla hienosti läsnä. Sari Hartikainen useassa roolissaan jää mieleen varsinkin Essin ja lapsen rooleista, Mimi Henttinen on myös monen roolin tulkitsija ja varsinkin Juuli-tätinä varsin komediallinen. Vesa Parkkisen Väänänen on mainio tyyppi, samoin Ari Lehdon Jukka-poliisi. Annariitta Helenius ahkeroi kuusi roolia, joista neuvolan täti ja Samin esimies tekevät erityisesti vaikutuksen. Osa roolitöistä kaipaa vielä hieman rauhaa tekemiseen, mutta tämänkin pistän vain ensi-illan piikkiin. Kun näyttelijät pääsevät hahmoihinsa entistä enemmän sisälle, ja se tapahtuu vain esittämällä esitystä useamman kerran, niin nämä juurtuvat lavalle vieläkin sujuvammin. Vaan hyvässä kuosissa on hahmojen tulkinta jo näin varhaisessa vaiheessa esityskautta, heidän tarinansa pääsevät lavalla oikeuksiinsa.

Mäntsälän Teatterin Pintaremontti tarjoaa oivan kuvauksen ihmisistä elämän suurten ja pienten kysymysten äärellä. Hyvässä rytmissä etenevä ohjaus ja sujuvat roolityöt tuovat hahmojen tarinat lavalle mainiolla yhdistelmällä lempeyttä, huumoria ja ymmärrystä. Tarinan komedia on lavalla hienosti läsnä, ja siitä saadaan paljon irti. Tarinan teemat eivät kuitenkaan huku naurun alle, vaan saavat myös lavalla tilaa. Meno on jo nyt mainiota, ja kun esitys ehtii yleisön edessä vielä vähän kypsyä, on se erinomainen versiointi tästä näytelmästä. Oman kunnan teatterissa on aina kiva käydä, ja kun vielä esityskin on onnistunut, on teatteri-ilta tuplasti mainiompi.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Mäntsälän Teatteri!

Uuteen nousuun @ Q-teatteri

kuva © Pate Pesonius

Näin Uuteen nousuun-näytelmän 11.4.

Ysärillä lapsuuttaan eläneet Inka (Satu Tuuli Karhu) sekä Johanna (Anna-Sofia Tuominen) ja hänen veljensä Jesse (Olli Riipinen) saapuvat yhdessä heidät koolle kutsuneen Pyryn (Miro Lopperi) kanssa vanhan peruskoulunsa liikkasaliin. Kaikki on nuhjuista, ilmassa leijuu ihan varmasti homeitiöitä, ja loisteputket vilkkuvat katossa viimeisillä voimillaan. Kun koulunäyttämön lavalle ilmestyy näky vanhasta koulun kanttorista, alkaa sukellus menneeseen. Nelikko syöksyy televisioruutuun, synttäribileisiin, hiihtokilpailuihin, kouludiskoon, pelaamaan videopelejä, pussailemaan, internetin ihmeelliseen maailmaan, spiritismi-istuntoon ja vanhempien epätoivoon. Tämä trip down memory lane on pursuileva runsaudensarvi, joka tarjoaa samalla kertaa intiimin katsauksen neljän laman lapsen tarinaan ja kuvan kokonaisen sukupolven kokemuksesta.

Ensimmäinen reissuni Q-teatteriin koitti tämän ysärinostalgisen lama-ajan lapsuutta ja nuoruutta kuvaavan esityksen muodossa, ja melkoista menoa olikin tarjolla. Anna Brotkinin ja Juho Mantereen kirjoittama, Mantereen ohjaama Uuteen nousuun on karnevalistinen nostalgiatrippi, joka naurattaa ja ahdistaa, hurmaa ja itkettää. Onnistuin nappaamaan melkolailla loppuunmyytyyn näytöskauteen peruutuslipun, ja onneksi onnistuin! Tämä olisi ollut ihan kamalaa missata, sillä kaikki hype, mitä esityksen ympärillä on kaikunut, on täysin ansaittua. Etukäteen en oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta ajattelin, että Uuteen nousuun saattaisi tuoda mieleen Veikko Nuutisen Pasi Was Here-näytelmän. Pasissa liikutaan myös lapsuus- ja nuoruusnostalgian viidakossa ja käsitellään isoja aiheita ja erilaisista perhetaustoista tulevia lapsia. Ja onhan näissä samaa, mutta ei Pasi tullut katsomossa kertaakaan mieleen. Toisaalta näin Nuutisen näytelmän viisi vuotta sitten, joten en siitä ihan kaikkea muista. Minulla on teksti kuitenkin hyllyssä, täytyykin lukea se nyt kun Uuteen nousuun on vielä tuoreena mielessä. Uuteen nousuun tarjoaa kyllä samaistumistumispintaa sekä nostalgian että nuoruuden muodossa, mutta siinä on paljon myös sellaista, mihin en omasta nuoruudestani tunnista. Itse olen toki ysärilapsi vain juuri ja juuri, eli syntynyt -99, mutta toki nuoruus, kuten moni muu kokemus, on samalla sekä jaettu ja tunnistettava vaihe että jokaisen ihmisen kohdalla erilainen. Uuteen nousuun kohdistaa katseen lama-ajan lasten lapsuuteen ja nuoruuteen, jolloin heidän kokemustaan värittävät niin talouden alamäki, internetin vallankumous kuin yhdeksänkymmentäluvun media ja viihde sekä julkkikset.

Brotkinin ja Mantereen teksti on tarkkaa ja sujuvaa, ja se muodostaa hienosti esityksen ytimen. Uuteen nousuun on kaikkien osa-alueidensa erinomaisesta yhteensulautuneisuudesta voimansa ja hienoutensa saava esitys. Jos jonkin palasen ottaisi pois, kokonaisuus jäisi vajaaksi. Teksti on kuitenkin aina tärkein, ja Uuteen nousuun rakentuu sen suhteen vahvalle pohjalle. Hahmojen tarinat tulevat lavalle tarkkanäköisesti kaiken nostalgian ja tuokiokuvien läpi, ja esityksen rakenne tukee sen maailmaan uppoutumista. Ehkä olen tylsä, mutta minulle esityksessä iskivät eniten nykyajan hetket, eli ensimmäinen ja viimeinen kohtaus, kun jo aikuiset lama-ajan lapset saapuvat vanhalle koululleen. Niissä dialogi on ihanan aitoa ja luonnollista, arkipäiväistä juttelua, se ensimmäisessä kohtauksessa asettaa odotukset tulevalle ja viimeisessä kohtauksessa näyttää, mihin esityksen katsojille esittelemät lapset ovat "päätyneet", millaisia tyyppejä he nyt ovat. Pidin myös valtavasti kaikesta muusta, mitä esityksessä tapahtuu, ja eka ja vika kohtaus toimivatkin hienosti juuri siksi, että niitä peilaa kaikkiin muihin kohtauksiin. Mantereen ohjauksista olen nauttinut ennenkin Toksisen kabareen ja Tuntemattoman sotilaan muodossa, ja jälleen hänen äärimmäisen herkkävireinen ohjaustyönsä tekee vaikutuksen. Tuntemattoman sotilaan kohdalla kuvailin Mantereen työtä teräväksi, herkäksi ja raa'aksi, ja samaa sopii sanoa myös Uuteen nousuun-esityksestä. Mantere osaa lukea sekä komedian että draaman eri sävyjä taidolla, ja käsitellä niitä yllättävälläkin tavalla. Uuteen nousuun on teknisesti vaativa esitys, sillä livevideota käytetään paljon, ja tilassa liikutaan muuallakin kuin näyttämöllä. Kaikki on kuitenkin viimeisen päälle suunniteltua, ja kamerat, kuvaajat ja näyttelijät liikkuvat lavasteissa vaivattomasti, välittäen samalla taiteellisten ratkaisujen täyden tehon.

← kuva © Riina Leea Nieminen
kuva © Pate Pesonius →

Ja se videokuvaus sitten! Livevideon käyttö teatterissa on aina ollut mielestäni hyvä tehokeino, mutta silti usein vähän turhaa. No, nyt ei kyllä ole turhaa. Videot laajentavat teatteritilaa ja tuovat sekä näyttelijäntyöhön että esityksen tekemisen tyyliin uusia ulottuvuuksia. Ville Seppänen vastaa sekä lavastus- että videosuunnittelusta, ja Seppänen ja Jonatan Sundström ovat tehneet kuvaussuunnittelun. Videota on paljon, mutta perustellusti, eikä se menetä tehoaan esityksen aikana. Tarkasti suunniteltu kuvaus päästää kameran aina sinne minne pitää, ja videokuvan mahdollisuuksilla pelaaminen tuo katsojien eteen oivaltavasti sekä lähi- että kokokuvia. Erityisesti teatteritilan laaja käyttö, johon video tarjoaa mahdollisuuden, saa minulta kiitosta. Myös nopeasti vyörytetty kuvavirta aina ostos-tv:stä Boris Jeltsiniin ja Prätkähiiriin sekä videopeleistä Baywatchiin, Aladdiniin ja Britney Spearsiin on toimiva ja nostalgiasävyä vahvistava ratkaisu. Seppäsen lavastus toimii sekä itsessään että yhdessä videon kanssa, ja lava taipuu monenlaiseksi tilaksi ja tilanteeksi. Ennen esitystä ja väliajalta palaamisen jälkeen saa ihastella erityisesti vanhan koulun ränsistynyttä liikkasalia, jossa mainioita yksityiskohtia riittää. Ehdottomasti eniten pidin korisverkkoon päätyneestä maapallosta. Seppäsen lavastus on kokonaisuudessaan tiukasti kiinni esityksen tyylissä ja siinä, millainen se luonteeltaan on. Siinä on nostalgiaa, tuttuutta ja vieraannuttavia yksityiskohtia, yllättäviä juttuja ja teknisesti mainioita ratkaisuja. Riina Leea Niemisen pukusuunnittelussa kuljetaan vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen ajankuvan mukaisesti, ja puvustuksella myös korostetaan, kiinnitetään huomiota ja tehdään totta niin Esko Aho-demonista kuin Prätkähiirten Turbosta. William Ilesin valosuunnittelu on monipuolista ja onnistunutta, erityisesti pidin siitä varjoefektistä, jossa on punaista ja sinistä. Valoilla on iso rooli monessa kohtauksessa, ja Ilesin tapa käyttää valoa, varjoa ja eri värejä sopii esityksen tyyliin hienosti.

Näyttelijänelikko, eli Satu Tuuli Karhu, Miro Lopperi, Olli Riipinen ja Anna-Sofia Tuominen, on sanalla sanoen loistava. He kasvattavat hahmonsa lapsista nuoriksi aikuisiksi luontevasti ja saumattomalla yhteistyöllä, ja näyttämöltä heijastuu katsomoon sama ylpeys ja onnellisuus teoksesta kuin mitä käsiohjelmassa katsojalle kerrotaan. Näyttelijät esittävät niin vanhalle koululleen palaavia ystävyksiä kuin milloin ketäkin sivuhahmoa, aina liikunnanopettajasta siviilipalvelusta suorittavaan nuorukaiseen kuin vanhemmista Esko Aho-demoniin ja Prätkähiireen. Roolityö on milloin monitasoista ja hallittua, milloin eri tavoin korostettua ja yli vedettyä. Näytelmän rakenne mahdollistaa hyvinkin eri tunnelmaisten kohtausten peräkkäin esittämisen, ja näyttelijäntyöllisesti nämä tunnelmasta täysin toiseen tunnelmaan-hetket ovat sellaisia, joissa näyttelijöiden nopea eläytyminen erityisesti näkyy. Karhu jää mieleen erityisesti spiritismi-istunnosta, jota Inka johtaa asiantuntijan elkein. Onhan Siskoni on noita katsottuna ja Noidan käsikirja luettuna, silloin on aivan valmis henkiä kutsumaan. Myös Päärynävartalo-biisissä Karhu on mainio, samoin Tuominen. Tämä jäi päähän soimaan! Tuomisen ja Karhun yhteisistä kohtauksista jäi myös kouludisko mieleen tanssiliikkeineen ja keskusteluineen. Tuomisen roolityössä pidin varsinkin siitä, miten läsnä hän lavalla on, ja miten hän lähestyy kohtauksia. Riipisen roolitöistä sekä Jessen kasvutarina että Pyryn isä tekivät vaikutuksen. Riipinen tekee vahvaa työtä monenlaisissa kohtauksissa, ja tavoittaa hienosti Jessen kaaren lapsuudesta aikuisuuteen. Lopperin näyttelemä Pyry jäi minulle hahmoista eniten mieleen pyörimään. Vaikka kaikki hahmot ovat kiinnostavia, Pyryn tarina jätti eniten mietittävää. Osansa siinä on Lopperin tavalla tuoda hahmonsa lavalle, hän kaivaa hienosti esiin aina uusia yksityiskohtia. Lopperin roolityössä on sivuhahmojenkin kohdalla hahmosta riippumatta aina selkeä ydin, josta hahmon rakentuminen lähtee, ja sitä kautta katsoja pääsee sisälle eri tyylisiin hahmoihin. Viidentenä lavalla nähdään muusikko Henri Lyysaari, joka on myös säveltänyt esityksen musiikin. Lyysaari on tiiviisti mukana tunnelmaa luomassa ja kohtauksia tehostamassa, ja erityisesti komediallisissa hetkissä hän loistaa.

Uuteen nousuun on hauska, mutta myös ahdistava ja raskaskin. Näytelmä luo tehokkaasti tuokiokuvia lapsista ja nuorista aikuisten maailmassa, nuorten hahmojen luoviessa siellä omilla säännöillään ja oman kokemuksensa kautta. Vanhempien riidat tai huolet eivät aina kosketa, joskus ne tulevat todella lähelle, ja joskus ne eivät kiinnosta yhtään. Media vyöryy silmille ilman sen suurempia varoituksia, ja kun internet kehittyy hurjaa vauhtia, sieltä löytyy aika paljon muutakin kuin hitaasti näytölle latautuva tissikuva. Yksi esityksen kohtauksista, joka jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen, on se, jossa käydään läpi netistä katsottuja videoita. Vastaan tulee asioita, jotka jo puheen tasolla ovat ahdistavia, ja Miro Lopperin näyttelemän hahmon selostava, riisuttu tapa kuvailla näkemäänsä tekee kohtauksesta vaikuttavan, ja kylmäävän myös. Lasten ja aikuisten maailman erot ja ristiriitaisuus näkyy esityksessä hienosti muutenkin, samoin erilaisten ihmisten suhtautuminen eri asioihin. Näytelmän päähahmot, sisarukset Johanna ja Jesse ja heidän kaverinsa Inka ja Pyry ovat kaikki erilaisista taustoista, heillä on erilainen suhde vanhempiinsa ja erilainen suhtautuminen niin elämään kuin siihen, mikä siinä on tärkeää. Uuteen nousuun ei varsinaisesti ole syväluotaava katsaus hahmojensa kasvutarinaan, mutta tarjoaa riittävästi yksityiskohtia, joiden pohjalta rakentaa hahmoista kuva lapsuudesta aikuisuuteen. Hahmot ja heidän tarinansa ovat minulle teatterissa aina tärkeintä, ja tämän näytelmän kohdalla sain sekä seurata kiinnostavia hahmoja että nauttia laajemmasta aikakauden kuvauksesta.

Uuteen nousuun vie sellaiseen vuoristorataan, että kolmetuntisen esityksen aikana ehtii tuntea, ajatella ja kokea kunnolla. Mietittävää jää myös esityksen jälkeen, sillä siinä on paljon kaikkea aina visuaalisuudesta tarinaan ja hahmoista kulttuurisiin viittauksiin. Parasta on se, miten kokonaisvaltaisesti kaikki osa-alueet tukevat toisiaan ja toimivat yhdessä. Näyttelijäntyö kantaa vaivattomasti pitkien kohtausten ja näytelmän kuvaamien vaiheiden, siis lapsuuden, teini-iän ja aikuistumisen, halki ja on alusta loppuun monitasoista ja erinomaista. Kolme tuntia menee niin näytelmän maailmaan uppoutuneena, että sitä ihan hämmästyy pois lähtiessä, kun huomaa kadottaneeksi hetkeksi niin ajan- kuin paikantajun. Nautin katsomossa täysin, vaikka osa kohtauksista meneekin mukavuusalueeni rajan yli, joskus reilusti. Se ei kuitenkaan haittaa, ja mukavuusaluettaan on hyvä laajentaa. Kokonaisuuden ollessa niin onnistunut, ja erityisesti tarkan ohjauksen ja hienon näyttelijäntyön ansiosta, olisin hypellyt epämukavuusalueellani hevospäisen demonin perässä vaikka koko näytelmän ajan. Mutta vaikka olin valmis tekemään niin, onneksi ei tarvinnut, sillä esitys tarjoaa paljon myös sellaisia teatterillisia ja tarinallisia ratkaisuja, jotka osuvat täysin mieltymyksiini.

Uuteen nousuun on hehkutuksen ja kehut ansainnut, ja liityn suosittelijoiden joukkoon. Jos vain onnistuu saamaan lipun, tätä ei kannata jättää välistä! 

kuva © Riina Leea Nieminen

Rikkomaton @ TTT-klubi

kuvat © Kari Sunnari

Näin Rikkomattoman 28.3.

Herätyskristillisessä yhteisössä kasvanut Sebastian (Oskari Jauhiainen) haaveilee saarnaajan urasta ja siitä, että hänestä tulee yhtä karismaattinen ja arvostettu kuin isästään Mikaelista (Jaakko Wuolijoki). Sebastianin paras ystävä Melinda (Sara Soikkeli) on uskoon tullessaan löytänyt seurakunnasta myös perheen, joka on turvallisempi kuin kotona on koskaan ollut. Pian kuusitoista täyttävät nuoret intoilevat tulevasta kasteestaan ja suunnittelevat tulevaisuuttaan. Kun lähetystyössä ollut Joosua (Pekko Hirvonen) palaa perheensä kanssa kotipaikkakunnalle, kaikki seurakunnan nuorista mummoihin ovat innoissaan. Sebastianille Joosuan paluu merkitsee paitsi lapsuuden parhaan leikkikaverin, myös selvittämättömien tunteiden paluuta. Kun huomaa, ettei sovi yhteisön arvoihin, ulkopuolisuus, häpeä ja tunne siitä, että tekee väärin, iskevät vahvoina. Miten olla uskollinen itselleen ja tunteilleen, ja samaan aikaan pitää kiinni siitä, mihin on kasvanut?

Uusi kotimainen musikaali – siinä kolme sanaa, jotka saavat minut aina hymyilemään. Ja Rikkomattoman kohdalla vielä monin verroin leveämmin, sillä olen nähnyt musikaalista workshop-version viime kesänä. Silloin jo tiesin, että nyt on tulossa jotain todella hienoa, kaunista ja tärkeää. Musikaalin kehittely on edennyt workshopista black box-versioon, jossa vielä keskeneräinen, mutta jo workshop-muotoaan valmiimpi ja kokonaisen tarinan kertova musikaali esitettiin kevyellä lavastuksella ja orkesterilla. On harvinaista herkkua päästä Suomessa näkemään musikaalia sen eri vaiheissa, sillä workshop-kulttuuri on kotimaassa erilainen kuin vaikkapa Iso-Britanniassa, jossa teokset käyvät rutiininomaisemmin läpi useamman vaiheen ennen valmista versiota. Workshoppaaminen ja teoksen testaaminen ja prosessinomainen työstäminen ovat kuitenkin (näin ajattelisin) äärimmäisen hyödyllisiä tapoja kulkea polkua kohti valmista kokonaisuutta. Ja onhan se myös katsojana hienoa, kun pääsee prosessia seuraamaan ja eri työvaiheita vähän kurkistamaan sen sijaan, että aina näkisi vain sen lopullisen version. Kirjoitankin tätä postausta siis black box-version pohjalta, tiedostaen, että tämä ei ole musikaalin lopullinen muoto vaan yksi työvaiheista kohti valmista versiota. Rikkomattoman konseptin ja sävellyksen takana on Jussi Lukács, jonka omiin kokemuksiin musikaali pohjautuu. Käsikirjoittaja on Anna-Maija Ihander ja sovittaja kapellimestarina TTT-klubin esityksissä toiminut Aleksi Laukkonen. Tämän black box-version musikaalista on ohjannut Inna Tähkänen.

Rikkomaton käsittelee isoja ja tärkeitä aiheita, kuten homoutta uskonnollisessa ympäristössä ja eheytyshoitoja, sekä rakkautta, perhettä, nuoruutta, ystävyyttä ja oman paikkansa löytämistä. Musikaali on osoitus siitä, miten taide voi tarjota erinomaisen tavan käsitellä asioita. Rikkomaton avaa teemojaan tunnistettavasti ja inhimillisesti, ja kertoo tarinaa äärimmäisen taitavasti. Musikaali näyttää hyvän ja pahan ja kaiken siinä välissä ilman, että esittää asioita mustavalkoisesti. Tarina ei tee uskonnosta tai seurakuntayhteisöstä ikävää, kylmää ja torjuvaa paikkaa, vaan nostaa esiin lämmön, rakkauden ja turvan, jota usko ja yhteisö voi tarjota. Viesti siitä, miten yksinkertaisesti väärin uskonnollinen väkivalta ja eheytysterapia ovat, on kuitenkin kirkas eikä epäselväksi jää, kuka tilanteissa toimii väärin. Ja se ei ole kuusitoistavuotias nuori, joka rakastuu. Workshop-versiosta kirjoitin viime kesänä seuraavaa: "Huumoria, lämpöä, rakkautta, mustasukkaisuutta, hämmennystä, liikutusta, itsensä kanssa kamppailua, koskettavia hetkiä ja valtavasti sydäntä, sitä kaikkea Rikkomaton sisältää. Tekstin vahvuus on siinä, miten sujuvasti tarina etenee ja miten aidoilta hahmot tuntuvat. Vaikka aihe on tärkeä, raskas ja raastavakin, on musikaalissa paljon hauskoja juttuja ja sellaista rentoa meininkiä ja huumoria. Varsinkin nuorten hahmojen nuoruus tuntuu hyvin samaistuttavalta, ja heidän tekemänsä päätökset ymmärrettäviltä." Kaiken tämän toistan nyt, ja iloitsen siitä, miten paljon kaikkea tarinaan on tullut lisää, lähtien jo siitä, että musikaali esitettiin nyt kokonaisena. Workshop-versiossa esitettiin ensimmäinen puoliaika, joka jätti odottamaan sitä, miten tarina jatkuu. Olenkin malttamattomana odottanut, että saan tietää tarinasta ja hahmoista lisää.

Tarinan nuoret hahmot ovat valloittavia, samaistuttavia ja niin uskottavan teinejä, että heidän elämänsä suuria tunteita, ihmissuhteita ja asioita seuratessa väkisinkin liikuttuu. Anna-Maija Ihanderin käsikirjoitus tekee hahmoista erehtyväisiä ja vilpittömiä, nuoruuden innolla kohti uutta meneviä ja elämässään suuntaa etsiviä, ystävistään kiinni pitäviä ja itsekkäitä, rakastuneita, mustasukkaisia, ja ihmisiä. Nuorison lisäksi isossa roolissa ovat perheet, jotka on myös kirjoitettu tosi onnistuneesti. Erityisesti Sebastianin perheessä dynamiikka on aidonoloista, ja esimerkiksi ruokapöydässä tunnelma on mainio. Myös kohtaus, jossa muistellaan Sebastianin ja Joosuan leikkejä lapsena on ihan huippu kaikkine tunnelmineen ja jännitteineen. Tekstissä on aivan mahtavia oivalluksia ja yksityiskohtia, ja se on kiinni ajassa. Tiktokista löytyneet reseptit, rukouspiiristä kuvattu live, Jeesus-äpit ja -räpit ja eheytyskeinojen googlailu tuo tarinan vahvasti 2020-luvulle ja tekee sen ajankohtaisuudesta entistä selvemmän. Inna Tähkäsen ohjauksessa mennään rohkeasti syvälle tunteisiin ja niille myös annetaan tilaa. Ohjaus on herkkävireistä ja sujuvaa, niin teoksen ihastuttava huumori kuin synkemmät sävyt ja suloinen rakkaustarina nousevat lavalle tasapainossa. Monitasoinen ohjaus on napakka, mutta osaa antaa tilaa ja rauhoittua tarpeen mukaan. Energisyys ja nuoruuden into on ohjauksessa yhtä läsnä kuin tekstissäkin, ja Tähkäsen tapa tulkita tarinaa tuo näyttämölle paljon lämpöä ja iloa. Ohjaus tunnistaa tunnelman muutokset hienosti, ja luo sujuvasti myös hetkiä, joissa moni tunnetila on vahvasti läsnä samaan aikaan. Riikka Lifländerin onnistunut koreografia jäi mieleen erityisesti Peloton ja Tervetuloa helvettiin-biisien kohdalla. Koreografia ja liikekieli on läpi esityksen kohtauksiin sopivaa, ja pidin siitä, miten lakanoita käytettiin useammassa kohdassa tanssin tukena.

Ensimmäinen asia, johon Rikkomattomassa rakastuin, on sieluun saakka soiva musiikki. Lukácsin sävellykset ovat upeita, ja Aleksi Laukkonen pianossa, Camilla Azzola viulussa ja Elias Mannonen sellossa soittavat niitä kauniisti ja vahvasti. Miten upealta biisit tulevatkaan kuulostamaan kokonaisen orkesterin soittamina... Kolmen muusikon voimin soitettuina kappaleet soivat jo niin hienosti, että useampi jäi päähän soimaan, ja Laukkosen sovitukset tekevät kolmesta soittimesta kokoaan suuremmalta kuulostavan kokoonpanon. Yhden musikaalin kappaleen, Täydellistä rakkautta, pääsee kuuntelemaan ja videon katselemaan YouTubesta. Kappaleista suosikkejani ovat Peloton, Tulkoon mitä vaan, Jesus Freak, Ota tää taakka pois, Täydellistä rakkautta, Naimisiin, Tervetuloa helvettiin, Mikset sä vastaa?, Miten mä korjaan tän? ja Lennän. Eli näköjään melkeinpä kaikki kappaleet. No, tämä on juuri sellaista musikaalimusaa, josta pidän, joten ei ole yllätys, että se iskee. Peloton jäi workshop-versiosta soimaan päähän, ja muistui vahvasti mieleen heti ensisävelistä. Se on musikaalin biiseistä suurin suosikkini, valtavan kaunis sävellys ja upea koko ensemblen kappale. Jesus Freak räjäyttää pankin ja on sanoitukseltaan aivan loistava, huh mikä sisääntulo Joosualle on tämän kappaleen kautta rakennettu. Ei ihme että kaikki seurakuntamummot intoilevat! Naimisiin on riemastuttava myös, Sara Soikkeli Melindan ja Minnie Alasimi Annen roolissa esittävät sen loistavalla otteella. Tervetuloa helvettiin on aivan täyttä tykitystä, ja Luukas Sihvonen Saatanan roolissa pirullisen timanttinen. Huh heijaa sentään. Mikset sä vastaa? on ehkä musikaalin koskettavin kappale, valtavasti tunnetta lataa siihen Oskari Jauhiainen. Miten mä korjaan tän? on voimakas biisi, tässä vaiheessa vielä vähän muita lyhyempi, mutta ehkä keskeneräinen ja vielä kasvamassa valmiiseen muotoonsa, kuten koko musikaali. Lennän jäi myös workshopista mieleen ja se kosketti jälleen. Voisin kuunnella tätä musiikkia tosi tosi monta kertaa läpi, sopisi hyvin muiden suurkuluttamieni musikaali-cast recording-listojen joukkoon.

Rooleissa nähdään Tampereen Ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjan opiskelijoita, jotka tuovat lavalle aimo annoksen energiaa, taitoa ja herkkyyttä. Sebastianina nähtävä Oskari Jauhiainen on roolityössään avoin ja herkkä, ja tuo valtavan hienosti lavalle kaiken sen, mitä Sebastian tarinan aikana käy läpi. Jauhiaisen roolityössä on vaivattomuutta, jonka kautta roolihahmosta rakentuu sujuvasti kokonainen, monitasoinen kuva. Sebastian on samaistuttava ja helposti pidettävä päähenkilö, hänessä on kiinnostavuutta ja särmää sekä ihailtavaa rohkeutta. Pidän Sebastianista hahmona kovasti, hänen kasvutarinansa on koskettava ja puhutteleva, mutta hahmo ei määrity pelkästään sen kautta, vaan hänessä on niin kovin paljon muutakin, kuten ihmisissä yleensäkin on. Jauhiainen tekee roolinsa sydämellisesti ja lämmöllä, hänen tekemistään on ilo katsoa. Pekko Hirvonen Joosuana saa käsiinsä yhtä kiinnostavan hahmokaaren kuin Sebastianilla on, vain toisenlaisen. Joosua on tosi cool ja rento hahmo, hänessä on herkkyyttä ja epävarmuutta eri tavalla kuin Sebastianissa, ja se tekee pääparista toimivan. Hirvonen vetäisee Jesus Freak-biisillä sellaisen sisääntulon että oksat pois, mutta vakuuttaa vielä enemmän läsnäolollaan lavalla ja sillä, miten hienovaraisesti näyttää hahmonsa ajatukset ja tunteet. Sara Soikkeli on roolissaan tosi hyvä, hän uskaltaa tehdä selväksi, miten rakastunut Melinda Sebastianiin on, mutta tekee sen niin, että se on vain yksi hahmon ominaisuuksista. Pidän siitä, miten Soikkeli hahmoaan tulkitsee, hänen roolityössään on läsnä kaikki se, mitä Melinda on kokenut, kuten isän lähtö ja äidin poissaolevuus, sekä se, miten seurakuntayhteisöstä on löytynyt uusi perhe. Melinda on, kuten kaikki nuoret kaikkialla ja myös tässä tarinassa, epävarma, mutta myös tosi vahva. Tämän Soikkeli näyttelijäntyöllään kauniisti välittää.

Jaakko Wuolijoki Sebastianin isän Mikaelin roolissa on tosiaankin hyvin karismaattinen ja ystävällinen seurakunnan johtohahmo, eikä ole vaikea uskoa, että Sebastian ihailee isäänsä. Leppoisa ja kannustava Mikael on pojastaan ylpeä, kuuntelee tämän juttuja ja on tukena. Mitä muuta voisi lapsi vanhemmaltaan toivoa? Kun Mikael saa kuulla Sebastianin ja Joosuan suhteesta, ääni kellossa kuitenkin muuttuu. Mikael ehkä haluaakin tosissaan auttaa, mutta hän ei pääse irti siitä, miten uskoo oman uskontonsa velvoittavan toimimaan. Wuolijoki tekee ristiriitaisen roolinsa vakuuttavasti, ja mikä hienointa ja vähän surullistakin, hän säilyttää alusta loppuun Mikaelissa sen olemuksen, joka tällä on ensimmäisessä kohtauksessa. Mikael on kuka on, loppuun saakka. Vaikka omien arvojen tarkasteleminen saattaisi olla paikallaan, hän ei sitä tee (ainakaan musikaalin tarinan rajoissa). Minnie Alasimi Annen roolissa on hurmaavan päämäärätietoinen ja energinen nuori nainen, joka tietää mitä haluaa ja keksii keinot mennä tavoitteitaan kohti. Alasimi on valovoimainen esiintyjä, joka tekee roolinsa varmasti ja tavoittaa näppärästi sekä Annen päättäväisyyden että sen, miten tyttö menee kohti elämää, josta haaveilee. Anne on suoraviivainen, hauska ja itsevarma, mutta ei ärsyttävällä tavalla, kuten tämäntyyppiset hahmot joskus saattavat olla, vaan Alasimin roolityössä tunnistettavalla ja tasapainoisella tavalla esitettynä. Annessa on myös ilahduttavaa komiikkaa!

Eveliina Nevala Sebastianin äidin Hannan roolissa, Viljami Rosvall Joosuan isänä Jarnona ja Nathalia Hyvärinen Kanerva Joosuan äitinä Saarana tekevät kaikki onnistunutta työtä. Nevalan esittämä Miten mä korjaan tän? käy sydämeen, ja hänen roolityössään on hienoa rauhaa. Rosvall on erinomainen varsinkin komediallisissa hetkissä, ja varastaa shown sipsityyppinä rukouspiirikohtauksessa. Hyvärinen Kanerva tekee varman roolin, ja mainio hetki on varsinkin se, kun hänen näyttelemänsä Saara ja Nevalan näyttelemä Hanna ovat ruokapöydässä yhdessä miestensä kanssa, ja jakavat tietäväisiä katseita toistensa kanssa miesten intoillessa vanhoja hyviä aikoja muistellessaan. Luukas Sihvosen Saatanan jo mainitsinkin, mutta voi että sentään miten tämä roolityö ja ylipäätään helvettipainajainen ilahdutti ja riemastutti. Upea. Koko muu ensemble tekee hienoa työtä ja on valloittavan energinen, taitava ja upeasti läsnä esityksessä ja tarinassa. TAMKin musiikkiteatteriopiskelijat ovat olleet yhteistyössä workshoppaamassa Rikkomatonta keväästä 2023 saakka, ja yhteistyö lienee varsin hedelmällistä niin musikaalin taiteelliselle työryhmälle kuin musateatteriopiskelijoille. Pisteet siis heille, jotka ovat keksineet tämän yhteistyön aloittaa, hieno tapa tehdä musikaalia. On aina kiva nähdä vielä koulussa olevia esiintyjiä lavalla, ja Rikkomattomassa nähtyjen nuorten lahjakkuuksien seuraavia roolitöitä odotan innolla. Taitavia, tarkkanäköisiä ja energisiä tulevia musiikkiteatteriammattilaisia koko porukka.

Rikkomaton on hieno, hieno musikaali, ja tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun olen jo kahteen kertaan saanut ihailla sitä. Kokonaisuus ja tarina on kasassa jo erinomaisesti, vaikka teos ei vielä lopullisessa muodossaan olekaan. Ensimmäinen puoliaika alkaa mielestäni olla jo mainiossa vaiheessa, toisessa puoliskossa on vielä vähän epätasaisuutta kohtausten rytmityksen ja osan kappaleista kohdalla. Keskeneräisyys kuitenkin kuuluu työvaiheeseen, eikä se katsomiskokemusta haittaa ollenkaan. Viihdyin katsomossa loistavasti, liikutuin, nauroin ja ihailin. Tarinassa, hahmoissa ja kohtauksissa on monta todella toimivaa yksityiskohtaa ja toinen toistaan mainiompia juttuja, joita kaikkia en voi tähän listailla, ettei postaus veny venymistään. Joitakin suosikkijuttujani mainitakseni tässä kuitenkin epätäydellinen lista asioista, joista Rikkomattomassa eniten pidän: huumori ja vitsit, erityisesti tilannekomiikka ja one linerit. Rukouspiiri koulussa, Sebastianin Joona valaan vatsassa-tarina ja sipsien syöminen. Annen somepersoona. Keskustelu perunoista, autoista ja Raamatusta. Sebastianin ja Joosuan lapsuuden muistelu ja vanhempien suorittama teinien hyväntahtoinen nolaaminen kavereidensa edessä. Naimisiin-biisin sanoitus. Sebastian ja Joosua Rakkausmontaasin aikana, sienimetsällä ja lumisodassa. "Haluaisin naimisiin pastorin pojan kanssa." "Sama." Saatana. Suloisuus, synkkyys, riemu ja suru. Rohkeus. Pelottoman käyttö Finaalissa ja lyriikoiden muutos siinä. Loppuratkaisu. Ja moni moni muu juttu, mutta mennään tällä erää näillä. Vaan sanokaa minun vielä tähän loppuun sanoneen, että Rikkomaton tulee vielä valloittamaan isoja lavoja. Sen tämä musikaali todella ansaitsee.

Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Rikkomaton-työryhmä! 

Body Notes – Special Edition @ Tanssin talo

kuva © Kai Kuusisto

Näin Body Notes – Special Edition-esityksen 26.3.

Esitys alkaa, mutta yleisö - tai esiintyjät - eivät vielä tiedä, ketä lavalla nähdään. Tämä oli alkuasetelma MimoArt Companyn Body Notes-esityksen Special Edition-versiossa, josta Tanssin talossa nautittiin kahden esityksen verran. Mukana oli sekä teoksessa ennen esiintyneitä ihmisiä että uusia tuttavuuksia, jotka tosiaan yksi toisensa jälkeen ilmaantuivat lavalle silmät sidottuina, tietämättä kenen kanssa tulevat esiintymään. Jännittävää! Näkemässäni esityksessä lavalla olivat Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Mikko Lampinen ja Matěj Petrák, heidän lisäkseen sellossa Sergio Castrillón, Sebastian Kurtén äänessä (alkuperäinen äänisuunnittelu Jaakko Autio), valoissa Karel Šimek (alkuperäinen valosuunnittelu Ilmari Karhu) ja lavastajana Arto-Oskar Reunanen. Body Notesin koreografia ja konsepti on Mimosa Lindahlin käsialaa.

 Body Notesia on ennen tätä spesiaaliversiota esitetty vuosien varrella jonkin verran Suomessa ja ulkomailla. Minulle se on tuttu ensi-iltakaudeltaan vuodelta 2017, eli seitsemän vuoden takaa. Vaikka esityksen näkemisestä on siis aikaa, minulle on kuitenkin jäänyt siitä vahva muistijälki. En muistanut tarkasti, mitä kaikkea lavalla tapahtuu, mutta hyvä fiilis ja positiivinen hämmennys olivat edelleen kirkkaana mielessä, kun Tanssin talon katsomoon astelin. Olinkin siis todella iloinen ja onnellinen päästessäni uudelleen katsomaan, millaista menoa Body Notes tarjoilee. Ja se menohan on aivan erinomaista! On ihmeellistä, miten sanaton teos pystyy olemaan samalla kertaa todella hauska, yllättävä, hämmentävä, tyylikäs, hengästyttävä ja liikuttavakin. Mimosa Lindahlin koreografiassa yhteen tulevat niin liike ja kehoilmaisu kuin näyttämötekniikan työskentely, ja toisiinsa sidotaan sujuvasti huumori, näyttävyys ja uteliaisuus, joka teoksessa ehkä eniten itseäni puhuttelee. Body Notes tuntuu tutkimusmatkalta, leikiltä ja uteliaalle ihmisluonnolle sopivalta seikkailulta, jossa esitys etenee osistaan inspiroituneena kohti kokonaisuutta. Matkan varrelle mahtuu hauskoja kohtaamisia, yllättäviä hetkiä sekä tyylikästä ja yksityiskohtaista, tarkkaan harkittua tekemistä. Esityksen eri tunnelmat onnistuneesti toisiinsa sovittava koreografia luo katsojan eteen toisaalta valmiin esityksen, toisaalta kuvauksen siitä, miten esitys rakentuu ja myös jo hieman sitä, miten se puretaan. Työvaiheet, kuten muovin teippaaminen lattiaan ja lattian peseminen, ovat osa kokonaisuutta, ja osa sitä, miten esitystä tehdään.

Pidän Body Notesin visuaalisuudesta kovasti, se on tyylikästä ja viimeisen päälle hiottua. Mustat kuutiot, valosuunnittelun tarkkuus ja esiintyjien kehot yhdessä valojen ja lavastuksen kanssa luovat näyttämökuvia, jotka vaikuttavat ja yllättävät. Paras hetki on se, kun lavalle kipataan vaaleaa mönjää, johon esiintyjät syöksyvät, liukuvat ja loikkivat. Tämän kyllä muistin seitsemän vuoden takaa, ja oli mahtavaa seurata muiden katsojien reaktioita, kun ensimmäistä kertaa esityksen kokevat katsoivat lavan tapahtumia. Naurua ja henkäyksiä kuului monelta suunnalta, ja niin taisin itsekin reagoida ensimmäistä kertaa teoksen nähdessäni. Kehot maalaavat muoville kuvan, joka sitten nostetaan roikkumaan ja taustakuvaksi esityksen loppuun asti. Oli hauska nähdä, millainen kuvio muoville muodostui, ja sitäkin hauskempaa oli katsoa, kun kuviota muodostettiin. Pidin myös niistä hetkistä, kun valo rajaa lavasta tietyn kohdan, ja valolaikussa tapahtuu jotain. Samoin mustien kuutioiden sisältä tuleva valo ja sen käyttäminen monenlaisilla tavoilla hurmasi, kekseliästä ja näppärää tekemistä. Äänisuunnittelu ja musiikki on mainiota, erityisesti musiikissa toistuva teema ja vähitellen voimistuva pauhu kuulostavat hienoilta. Ihan voimakkaimmillaan musiikki tosin on aika kovalla, mutta siitä huolimatta kuulostaa hyvältä. Välillä kannettavasta kaiuttimesta tuleva musiikki tulee osaksi esitystä hyvin kiinteästi, kun esiintyjät kuljettavat kaiutinta ympäri esitystilaa ja ojentavat sen sitten seuraavalle. Parhaimmillaan musiikki, valo ja liike ovat vaivattomasti vuorovaikutuksessa keskenään, ja nämä hetket ovat kaikista vaikuttavimpia.

kuva © Kai Kuusisto

Yksi asia, josta Body Notesissa kovasti pidän, on se, että lavalla ovat esiintyjien lisäksi myös lavastaja sekä äänistä ja valoista vastaavat henkilöt. Tämä ratkaisu nostaa esiin teknisen puolen ammattitaidon ja tuo taiteelliset suunnittelijat esille yleisön eteen. Puhumattakaan siitä huumorista, jonka he mukanaan tuovat! Oli kyseessä sitten sellon suojaaminen, muovin teippaaminen lattiaan, esiintyjien ja teknisen väen vuorovaikutus tai vaikkapa tölkin auki sihauttaminen, on heillä, jotka eivät tavallisesti näy lavalla, Body Notesissa iso rooli. Ja Arto-Oskar Reunanen, Sebastian Kurtén ja Karel Šimek todella ottavat haltuun kaiken lava-aikansa. Ilman heitä esitys olisi ihan erilainen, ja uskaltaisin sanoa, että myös paljon tylsempi kuin nyt. Sillä, että tekniikkatyypit ovat lavalla, saadaan heidän ja esiintyjien välille mainioita kohtaamisia, jotka esitystä seuratessa muodostivat ajatuksen siitä, kuinka tekniikkaihmiset loivat esiintyjille tilan, jossa leikkiä ja tutkia. Hauskoja hetkiä ovat jo mainittu muovin teippaaminen lattiaan, jossa esiintyjät auttavat teippiä vetämällä, teipin liimaaminen lavastajan selkään, sukkien riisuminen, sekä kaiuttimen kuljetus. Pienetkin hetket lavalla ovat suuria, kun ne saavat ansaitsemansa huomion, ja tällaisia hetkiä Body Notesissa riittää niin huumorin kuin huikean taituruuden kohdalla.

Sellisti Sergio Castrillón oli mukana myös vuonna 2017 Body Notesin ensi-iltakaudella. Castrillón soittaa rouhealla otteella, rakastan selloa instrumenttina ja Castrillónin varmaa, vauhdikasta ja vangitsevaa musisointia on hienoa kuunnella. Nelikko Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Mikko Lampinen ja Matěj Petrák (joista Pulkkinen ja Lopperi olivat myös mukana ensi-iltakaudella) ovat kaikki ihastuttavan ilmeikkäitä ja tekevät lavalla saumatonta, toisiaan tukevaa yhteistyötä. Ajatella, että ennen esitystä he eivät edes tienneet, kenen kanssa tulevat olemaan näyttämöllä! Kaikki ovat tietenkin treenanneet esitystä, eli ketään ei heitetty lavalle valmistautumatta, mutta silti tekemisen sujuvuus hämmästyttää. Esiintyjien lavaläsnäolossa on mainiota energiaa, Body Notes ei ole liikkeellisesti kovin vauhdikas esitys, mutta esiintyjissä on silti räjähtävyyttä, joka muutamaan otteeseen myös pääsee esille. Esityksessä on huumorin lisäksi sekä ihmettelevää tunnelmaa että vangitsevaa kehonkäyttöä, joka valosuunnittelun ansiosta on valokeilassa ja näyttämön keskipisteenä. Ihmiskeho taipuu vaikka ja mihin, se jäi seitsemän vuoden takaa mieleen ja sitä saa jälleen lavalla ihailla. Liike ja keho kertovat tarinoita, näyttävät tunteita, välittävät ajatuksia ja ovat jatkuvasti läsnä. Kun esityksessä ei ole puhetta, kehoilmaisua kuuntelee tarkemmin ja liikkeiden, isojen ja pienten, näyttävien ja arkisten, merkitys tulee vahvemmin esille. Tällaisen sanalliseen teatteriin tottuneen katsojan on aina mielenkiintoista katsoa esityksiä oman tutun katsojakokemuksen ulkopuolelta, sillä ne haastavat katsomaan ja tulkitsemaan ihan eri tavalla. Usein sorrun ylitulkintaan, jos en osaa jäsennellä näkemääni selkeästi, mutta Body Notesin kohdalla uskalsin heittäytyä esityksen vietäväksi ja luottaa siihen, että tunnelmat, tapahtumat ja esityksen herättämät tunteet ovat täysin riittävä keino sen kokemiseen.

Seitsemän vuotta sitten kirjoitin Body Notesista seuraavasti: "Kokonaisuutena Body Notes on riemastuttava, hengästyttävän hieno ja tyylikäs, hauska ja vaikuttava esitys. Monipuolinen liike ja taitava työryhmä yhdessä toimivan valo-, lavastus- ja äänimaailman kanssa tuovat katsojien eteen kauniin ja nokkelan teoksen." Riemastuttavuus ja riemukkuus ovat jälleen sanoja, joilla ehdottomasti tätä teosta kuvailisin, ja myös muut nuoremman itseni ajatukset allekirjoitan edelleen. Katsomossa saa hämmästellä, huvittua, viihtyä ja ihailla, ja esityksen energia, taituruus ja huumori hurmaavat toden teolla. Body Notes pitää otteessaan ja vie mukanaan, olipa ihanaa upota uudelleen tämän esityksen maailmaan!

Tanssin talon esitysten esiintyjät sekä koreografi Mimosa Lindahl yhteiskuvassa

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos MimoArt Company!

Nuori viha @ Elannon Näyttämö

kuvat © Joonas Tanninen

Näin Nuoren vihan ensi-illassa 24.3.

Jimmy Porter (Kim Lamminen), hänen vaimonsa Alison (Tarja Varsa) ja pariskunnan ystävä Cliff (Eemeli Utunen) asuvat samassa vuokra-asunnossa. Maailmaan, ihmisiin ja yhteiskuntaan loputtoman kyllästynyt Jimmy hyökkii sekä Alisonin että Cliffin päälle niin sanallisesti kuin fyysisestikin, eikä tunnelma kolmen hengen taloudessa ole kovin kehuttava. Kun Alisonin ystävä Helena (Susanna Sainio) saapuu vieraaksi, tapahtumat ottavat uusia kierroksia. Kuka lopulta saa mitä haluaa, vai pääseekö kukaan onnettomasta tilanteesta kohti onnea?

Vihaiset nuoret miehet-ryhmän johtohahmo John Osbornen reilussa parissa viikossa kirjoittama brittiklassikko Nuori viha (Look Back in Anger) on vuodelta 1956, ja raa'an avioelämän, onnettomien ihmisten ja huonojen ihmissuhteiden lisäksi se käsittelee kärkkäästi brittiläistä luokkayhteiskuntaa. Olen lukenut näytelmän reilu vuosi sitten teatteritieteen kurssille, mutta en muistanut siitä ennen esityksen näkemistä oikeastaan mitään. Esityksen katsomisen jälkeen luin tekstin vielä uudelleen. Näytelmä on Suomessa melko harvinaista herkkua, viimeisin ammattiproduktio on vuodelta 1995 Kansallisteatterista, harrastajateatterien esityksiä ei niitäkään pikaisella googlauksella montaa löytynyt. Osbornen teksti on haastavahko, sillä se on syntynyt ajassa ja paikassa, joka on tiiviisti mukana kaikessa siinä, mistä, miten ja miksi näytelmä kertoo. Avioliitto, sen kriisit ja väkivalta sekä ihmisten tyytymättömyys ja onnettomat tilanteet kuitenkin puhuttelevat myös nykypäivänä. Elannon Näyttämölle Maini Palosuon suomennoksen on sovittanut ja ohjannut Sanna Paula Mäkelä. Hänen ohjauksessaan on napakka rytmi ja tiivis ote tekstiin. Sovitus keskittyy Jimmyn ja Alisonin avioliittoon ja Cliffin ja Helenan rooleihin tarinassa, ja tekee sen sujuvasti. Jäin kaipaamaan Osbornen yhteiskunnallista kritiikkiä, joka jää tässä versiossa hieman taka-alalle. Samoin Jimmyn ja Alisonin luokkaero ei pääse tukemaan avioliiton epätasa-arvoista asemaa niin hyvin kuin voisi. 2020-luvulla esitettynä näytelmä kuitenkin löytää ihan uudenlaisia tasoja nyky-yhteiskunnasta, ja sen kuvaama julma parisuhde on ikävä kyllä edelleen ajankohtainen aihe. Painostava tunnelma Jimmyn ja Alisonin välillä tosiaan vallitsee, vaikka Jimmyn vihanpurkaukset näyttäytyvät enemmänkin lapsellisina kuin vaarallisina.

Esityksen visuaalinen ilme on onnistunut, erityisesti puvustuksesta pidän kovasti. Se sopii hahmoille ja luo kuvaa paitsi heistä persoonina, myös kuvaa maailmasta, jossa he elävät. Lavastuksen sanomalehdet toimivat hyvin korostaessaan sunnuntailehden lukemista, joka on tarinassa tärkeä teema. Sanomalehtiä paiskomalla, potkimalla ja kasaamalla esitykseen myös tuodaan tehoa, ja Jimmyn raivonpuuskien tielle lehdet osuvat mainiosti. Musiikissa kappalevalinnat sopivat kohtausten tunnelmaan sujuvasti, ja äänisuunnittelu toimii kokonaisuudessaan hyvin. Trumpetinsoittoon on Tuomas Hovi opastanut Kim Lammisen sujuvasti, ja mielivaltaisesti soitintaan puhaltelevan Jimmyn musisoinnissa on paitsi rasittavuutta, myös näppäryyttä. Jimmyn trumpetinsoitolla on tarinassa iso merkitys, ja Lammisen soitto antaa musiikille juuri oikealla tavalla painoarvoa. Esityksessä on paljon hienoja näyttämökuvia, joissa hahmojen vastakkainasettelu ja kohtausten jännite näkyy. Näistä erityisesti jää mieleen ihan viimeinen näyttämökuva, jossa Jimmy ja Alison ovat kahdestaan. Hetkeen on ladattu paljon, ja se saa riittävästi aikaa ollakseen tosi vaikuttava.

Jim Lamminen ja Tarja Varsa avioliitossaan epätasa-arvoisena parina tekevät varmaa työtä. Lammisen Jimmy on aivan käsittämättömän ärsyttävä, jestas sentään! Lamminen ottaa mainion otteen Jimmyn tulkintaan, hän saa roolistaan irti myös muuta kuin kiukuttelevan, turhautuneen miehen, joka purkaa pahaa oloaan kaikkiin ympärillään. Tarja Varsan Alison on osaansa tyytyneen oloinen, varautunut nainen, joka yrittää selvitä päivä kerrallaan herättämättä turhaa huomiota. Toisaalta Alison ei vaikuta ottavan Jimmyn turhautumista turhan vakavissaan, vaan suhtautuu miehensä raivonpuuskiin lapsellisina oikkuina. Jimmyn ja Alisonin suhde on jatkuvasti hankauksessa, eikä epävakaalle pohjalle perustettu voi millään kestää, ainakaan hyvällä tavalla. Varsa tuo Alisoniin mielenkiintoista särmäkkyyttä, hän ei ole mikään avuton tyttönen, mutta on menettänyt taistelutahtonsa. Eemeli Utunen Cliffin roolissa on mainio, Cliff on hyväsydäminen mutta vähän hukassa oleva mies, joka tahtoo toisille vilpittömästi hyvää. Nykyisessä seurassa se vain on kovin epätodennäköistä, ja tilanteesta kärsii Jimmyn ja Alisonin lisäksi myös Cliff itse. Huolehtivainen ja kiltti mies on hänkin Jimmyn nälvimisen kohteena, mutta kuten Alison, myös Cliff vaikuttaa suhtautuvan kaverinsa puuskiin vain ohimenevinä hetkinä. Tämä tapa kuvata Alison ja Cliff ihmisinä, jotka eivät ota Jimmyn turhautumista vakavasti, tai jotka ovat hyväksyneet Jimmyn tyytymättömyyden ja vain antavat sen olla ja vähän vitsailevatkin Jimmyn kustannuksella, on kiinnostava, ja toimii kyllä oikein hyvin. Se myös tekee hahmojen välisiä suhteita monitasoisemmaksi. Jos on Jimmy ärsyttävä, niin niin on kyllä Helenakin. Susanna Sainio tekee roolinsa huolettomuudella ja itsevarmuudella, jossa ei kovin paljon myötätuntoa Alisonia kohti näy. Loppupuolella kyllä, mutta Helenan suunnitelmat ovat selviä siitä hetkestä saakka, kun hän ensimmäisen kerran saapuu ystävänsä luo vierailemaan. Sainiolla on rooliinsa ote, joka kasvattaa hahmoa hyvin ja kantaa esityksen läpi luontevasti. Harri Suokas Alisonin isän, eversti Redfernin, roolissa on leppoisa mutta auktoritäärinen hahmo, joka rikkoo hienosti muiden hahmojen muottia ja tarinan asettamaa järjestystä. Tapahtumien "ulkopuolinen" eversti on vastakohta Jimmylle, ja myös eri sukupolven edustajan hahmo, joka tuo näytelmään syvyyttä.

Elannon Näyttämön Nuori viha on varmaotteista ja onnistunutta teatteria, jossa näyttelijöiden tarkat roolityöt tuovat hahmojen väliset suhteet lavalle kiinnostavasti. Minulle tästä jäi puuttumaan vahvempi ote nimenomaan yhteiskunnallisiin teemoihin ja luokkaeroihin, mutta suomalaisessa teatterissa tehdyn 50-luvun brittinäytelmän kohdalla teemojen painottaminen enemmän ihmissuhteisiin on ymmärrettävä ratkaisu. Intensiteettiä olisin silti kaivannut ihmissuhteiden kuvaamiseen, sellaista vaaran tuntua, joka tekstistä lukemalla välittyy. Toisaalta näin esityksen ensi-illassa, jossa jännitys varmasti hieman vei terää kokonaisuudesta. Tiivis kokonaisuus etenee sujuvasti ja kertoo tarinan, joka löytää kosketuspintaa myös nykyajasta. Nuoren vihan tarina tiivistyy mielestäni seuraavaan: onnettomien ihmisten onnetonta elämää. Sen Elannon Näyttämön versiointi klassikosta tavoittaa sujuvalla tavalla.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Elannon Näyttämö!

Ronja, ryövärintytär @ Seinäjoen kaupunginteatteri

kuvat © Jukka Kontkanen

Näin Ronja, ryövärintyttären 21.3.

Ryövärintytär Ronja (Kaisla Ollila) syntyy ukkosyönä, jona Matiaksenlinna halkeaa kahtia ja linnanpuolikkaiden välille syntyy Helvetinkuilu. Vuosia myöhemmin Ronja on utelias ja seikkailunhaluinen lapsi, joka on vihdoin saanut luvan kulkea vapaasti ja tutkia paikkoja linnassa ja sen ulkopuolella. Helvetinkuilulla Ronja tapaa Birkin (Jussi Lukács), kilpailevan ryövärijoukon johtajan pojan. Perheidensä välisestä vihasta huolimatta lapset ystävystyvät. Kun Ronjan isä Matias (Jukka Puronlahti) ja Birkin isä Borka (Esa Ahonen) saavat tietää lastensa solmimasta ystävyydestä ja kieltävät sen, riittääkö lasten rohkeus aikuisten käskyjä vastaan? Onko parempi jättää turvallinen koti ja muuttaa metsään, jossa saa vapaasti viettää aikaa kenen kanssa haluaa, kuin jäädä perheen luo, joka välittää vain pitää yllä vanhaa kiistaa?

Ronja, ryövärintytär on yksi suosikkitarinoitani, ja aina kun kirjoitan siitä, toistan itseäni sanomalla, miten Ronjaa rakastan. Ja tottahan se, rakastan tätä ihanaa, villiä, iloista tarinaa rohkeudesta, ystävyydestä, luonnosta ja oman tiensä löytämisestä! Astrid Lindgrenin seikkailusatu on Seinäjoella tehty musiikkinäytelmänä Magnus Lindmanin dramatisoinnin pohjalta, Peter Adolfssonin sävellyksenä. Suomennoksen takana on Kaisa Lundán ja ohjaus on Pauliina Saloniuksen käsialaa. Tämä Lindmanin dramatisointi kirjasta ei ole suosikkini, vaikka pidänkin siitä, että Ronjasta on tehty musiikkinäytelmä. Laulut sopivat esitykseen erinomaisesti ja niitä voisi olla enemmänkin. Sen sijaan dramatisoinnista "puuttuu" asioita ja hetkiä, jotka ovat minulle tarinassa tärkeitä, kuten villihevoset. Niiden pois jättäminen kirpaisee välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta aina eniten pidän niistä Ronja-näyttämösovituksista, joissa kaikki itselleni tärkeimmät jutut ovat mukana. Sekin ehkä vaikuttaa, että ensimmäiset näkemäni versiot Ronjasta ovat jättäneet lähtemättömän jäljen, jonka perusteella tarinaa katson. Niinpä kaikki sellainen, jota ei toisenlaisissa sovituksissa ole mukana, saa tiedostamattakin vähän kaipaamaan pois rajattua. Eri dramatisointeja on toisaalta myös mielenkiintoista katsoa – mitä on otettu mukaan, mitä jätetty pois, ja millaisen painotuksen eri kohtaukset saavat? Kuitenkin tarina itsessään on tietenkin juuri se ihana vanha tuttu, joten myös tämä Seinäjoen Ronja, ryövärintytär, kuudes eri Ronja-versio jonka olen nähnyt, valloitti minut heti ensi hetkistä lähtien. Itse asiassa jo ennen esityksen alkua, kun ihailin näyttämön sivuja koristavia kankaita ja niiden peurakuviointia.

Pauliina Saloniuksen ohjaus on varmaa ja sopivasti vallatonta. Tarinan teemat tulevat hienosti esiin, eikä esityksessä väistetä myöskään tarinan pelottavia tai synkkiä hetkiä. Metsän olennot ovat kiehtovia, hauskoja ja kauniita, mutta myös salaperäisiä, kauhistuttavia ja vaarallisia. Vastaan tulee leikin ja ilon lisäksi surua, menetystä ja säikähdyksiä, mutta ne kuuluvat elämään. Saloniuksen ohjauksessa on sellaista arkista huolettomuutta ja turhasta huolehtimattomuutta, joka sopii Ronjan tarinaan. Elämänilo ja isot tunteet ovat lavalla peittelemättä, juuri sillä riemulla, jolla Ronja syleilee uusia kokemuksia ja asioita. Jyri Nummisen koreografioissa on samaa fiilistä, riemua, vauhtia ja hyvää meininkiä. Juho Lindströmin lavastus yhdessä hänen ja Matti Pekkasen videosuunnittelun sekä Hannu Raja-Ahon valosuunnittelun kanssa loihtii lavalle upeita maisemia ja tapahtumapaikkoja. Projisoinnit tuovat lavastukseen erinomaisesti lisää tehoa ja näyttävyyttä, ja sadunomainen tunnelma tukee niin esityksen iloisimpia, taianomaisimpia kuin pelottavimpiakin hetkiä. Rutjankoski näyttää hurjan hienolta! Lavastus itsessään tuo tutut paikat Matiaksenlinnasta Helvetinkuiluun ja Karhuluolasta Matiaksenmetsään lavalle onnistuneesti, erityisesti Matiaksenlinna ja Helvetinkuilu näyttävät huikeilta. Leena Rintalan puvustus sopii ryövärijoukolle mainiosti. Värejä ja materiaaleja on paljon erilaisia ja vaatekerroista tulee mielikuva, että asujen osia on yhdistelty ryöväyssaaliista itselle sopivaksi kokonaisuudeksi. Ihastuin hetkeen, jossa ryöväreillä on erilaisia päähineitä, ne ovat kiva yksityiskohta ja mainiosti viestivät myös sitä, että vaatekappaleet on ryövätty, ja siksi niitä on paljon erilaisia. Puvustuksessa on valtavasti yksityiskohtia, ja asut sopivat kantajilleen hyvin. Aliina Ilosen kampaukset ja maskit ovat onnistuneita ja tekevät ryövärijoukon jäsenistä tunnistettavia, persoonallisia tyyppejä. Erityisesti Loviisan (Natalil Lintala) hiukset ja sarvikoriste sekä useammankin ryövärin pörheät parrat ihastuttavat.

Ronjaa näyttelevän Kaisla Ollilan energia säteilee katsomoon saakka, ja Ollila tekee Ronjan roolin rempseästi, loppumattomalla uteliaisuudella ja tarkalla kyvyllä tehdä havaintoja maailmasta. Ronja on terävä tyttö, hän ei sulata epäoikeudenmukaisuutta tai vähän sinne päin vastattuja kysymyksiä, vaan vaatii saada tietää, oppia ja kokea. Ronjan ennakkoluuloton asenne ja nokkeluus ovat Ollilan roolityössä läsnä alusta loppuun, ja hän tekee hahmosta hurmaavan, vivahteikkaan tulkinnan. Jussi Lukács on mainio Birk, joka ei häviä Ronjalle nokkeluudessa mutta lähestyy maailmaa vähän eri tavalla, jotenkin lempeämmin. Siinä missä Ronja syöksyy suoraan toimintaan, Birk suunnittelee ja harkitsee. Lukács tekee roolinsa näppärällä otteella, pidän siitä, miten hänen Birkissään on huumorintajua ja asennetta. Ronjassa ja Birkissä on sekä paljon samaa että paljon erilaista, ja heidän ystävystymisensä on ihanaa seurattavaa, ihan suosikkijuttuni tarinassa. Ollila ja Lukács pelaavat yhteen saumattomasti, aina Ronjan ja Birkin keskinäisestä kilpailusta varovaiseen yhteistyöhön ja ystävyyden alkuhetkistä siihen, että heistä tulee sisko ja veli. Heidän yhteistyönsä on uskottavaa ja saa sekä nauramaan että lämmittää sydäntä.

Jukka Puronlahden Matias uhoaa suureen ääneen ja purkaa turhautumistaan tavaroita viskomalla, mutta osaa olla myös lämmin ryöväripäällikkö ja turvallinen isä Ronjalle. Puronlahti tekee roolinsa hyvällä huumorilla, hänen Matiaksessaan on uskottavaa johtajaenergiaa ja sopivasti komiikkaa. Natalil Lintala on hurmaava Loviisa, jämäkkä ja järkevä nainen, joka pitää ryövärijoukon kurissa ja kasvattaa siinä samalla tyttärestään uuden sukupolven ryöväriä, tai kenties jotain aivan erilaista. Lintalalla on rooliinsa lempeän päättäväinen ote, ja hänen laulamanaan Susilaulu soi sielukkaasti. Ryövärijoukossa on monta mainiota persoonaa, ja jokainen ilahduttaa läsnäolollaan lavalla. Erityisesti Timo Luoman viisas, hauska, vanha ja raihnas Kalju-Pietu, Jussi Jätinvuoren komiikantajuinen Rontti ja Jani Johanssonin symppis Pikku-Plootu jäivät mieleen. Sanni Lehdon ajattara on hirvittävän upea ja kiehtovan karmiva, ja Jani Johansson ja Mia Vuorela kakkiaisina hauskuuttavat metsänotusten napakalla asenteella ihmisten seikkailuja kohtaan. Koko näyttelijäporukka tuo lavalle niin mystisiä metsän olentoja kuin hurmaavia ryöväreitäkin, ja klassikkosatuun hypätään vauhdikkaalla, tarinan sävyt hienosti tavoittavalla tavalla.

Seinäjoen kaupunginteatterin Ronja, ryövärintytär on vauhdikas ja energinen esitys, jonka visuaalisuus ja roolisuoritukset sekä lavalle tuotu kokonaisuus valloittavat. Isoja teemoja ja tunteita käsittelevän tarinan näyttämöversio uppoaa niin nuoriin kuin vähän vanhempiinkin katsojiin. Satuin samaan esitykseen useamman koululuokan kanssa, ja lapsiyleisön reaktioita seuratessa upposin itsekin syvälle tarinan satumaailmaan. Hihityksiä, henkäyksiä ja huudahduksia kantautui säännöllisin väliajoin ympäri katsomoa, ja esitys tuntui vievän täysin mennessään kaikki katsomossa istujat. Minä ainakin viihdyin Matiaksenmetsässä seikkaillessani niin, että sen taika pyörähteli ympärilläni vielä junamatkalla kohti kotia.

Näin esityksen lehdistölipulla, kiitos Seinäjoen kaupunginteatteri!

Koesoitto @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

kuvat © Tero Vihavainen

Näin Koesoiton 20.3.

Suosiosta aiemmin nauttineen, sittemmin tauolle jääneen bändin rumpali Josa (Paavo Kerosuo) ryhtyy kasaamaan vanhaa porukkaa takaisin yhteen. Kitaristi Pete (Antti Korhonen) on heti mukana, hänen siskoaan, kosketinsoittaja Lisaa (Veera Railio) täytyy vähän suostutella. Sitten on jäljellä vielä yksi. The Ääni. Mutta tämä sanoo ei, ja todella selvästi sanookin. Mikäs sitten avuksi? Ei muuta kuin koe-esiintymiset tulille ja uutta vokalistia etsimään. Joukkoon hyppääkin mukaan pian Sumu (Tuuli Paju), joka uutena tulokkaana saa huomata, että toisten kaavoihin sopimisessa on hankaluutensa. Kun bändi alkaa treenaamaan kohti paluukeikkaa, yksi jos toinenkin saa huomata myös sen, että kun tehdään intohimoprojektia, tavalliset työpaikkasäännöt lentävät romukoppaan ja sen ääni kuullaan, joka huutaa kaikista kovimmin. Mutta pitääkö sellaista sietää?

Tuomo Rämön käsikirjoittama Koesoitto on tuoretta musiikkiteatteria, se sai ensi-iltansa viime viikolla. Markus Järvenpään ohjaamassa esityksessä ihmissuhteita, bändisuhteita ja työsuhteita käydään lavalla läpi huumorilla, tunnistettavasti ja myös koskettavasti. Bändihomma nostaa kaikista esille parhaat ja huonoimmat puolet, ja kun kaikki yrittävät saada äänensä kuuluviin eikä kukaan tiedä miten, syntyy väkisinkin ristiriitoja. Neljän näyttelijän porukka näyttelee, laulaa ja soittaa tarinan erinomaisesti, pidin tästä tosi paljon! Etukäteen tiesin Koesoitosta vain sen, että bändiä kasataan uudelleen kokoon ja mukaan tulee uusi jäsen, joten en osannut odottaa sitä, millaisia hahmot ovat, miten tarina kerrotaan, mitä kaikkea siinä tapahtuu ja millaisia teemoja käsitellään. Olikin siis ihanaa istua katsomossa ja huomata, kuinka vähitellen tykästyi esitykseen enemmän ja enemmän. Rämön käsikirjoitus on tosi tarkkanäköinen ja onnistunut, teksti on sujuvaa ja tarinassa hienosti paljon kaikkea myös rivien väliin latautuneena. Kaikki hahmot ovat ihan mahtavia persoonia, ja heidän kehitystään on mukavaa katsoa. Jokainen kasvaa, oppii ja tajuaa asioita, omalla tyylillään ja tahdillaan. Ihmiset ovat erilaisia, ja se saattaa ärsyttää varsinkin kireissä tilanteissa, mutta aika hienosti erilaiset ihmiset myös sopivat samaan bändiin ja toistensa elämään. On kiinnostavaa katsoa, miten "ulkopuolinen" Sumu otetaan mukaan bändiin ja millaista on olla se uusi tyyppi, joka ei tiedä vanhoja juttuja, ei osaa vanhoja toimintatapoja eikä tiedä, miten bändissä on totuttu kohtelemaan toisia. Kiinnostavia ovat myös bändiläisten suhteet toisiinsa ja se, miten ne esityksen aikana kehittyvät. Bändin meno kehittyy sekin, mutta myös takapakkia tulee, ja niinhän se menee – uusia, toisia kunnioittavampia ja parempia tapoja toimia ei ole ihan niin helppo omaksua, kun on aina tottunut tekemään kuten itse haluaa.

Markus Järvenpään ohjauksessa on herkullisia tilanteita ja ihanan kamalaa tunnistettavaa ihmisyyttä. Tiivis yhteisö, sellainen kuin bändi esimerkiksi, on paikka jossa tunteet kuumenevat, erimielisyydet kasvavat isoiksi, luovat ristiriidat tuntuvat henkilökohtaisilta hyökkäyksiltä ja joukkoon kuulumista mitataan sillä, kuinka hyvä tietyssä asiassa on. Mutta tiivis yhteisö myös tukee, tietää toisistaan paljon, ja on paikka jakaa ja kokea yhdessä isoja asioita. Ihmissuhteista tulee merkityksellisiä, kun työskennellään saman asian eteen. Järvenpään ohjaus, kuten Rämön teksti, tavoittaa loistavasti sen, millaista luova työ, yhteistyö ja oman intohimon eteen tekeminen on. En ole koskaan ollut bändissä, enkä sellaisessa projektissa, jossa olisi yhtä vahvasti esitettyjä, toisia jyrääviä mielipiteitä kuin tarinan bändissä, mutta meno on tunnistettavaa ja hyvin uskottavaa. Koesoitossa tutkitaan erilaisten ihmisten tapaa olla yhdessä bändi ja työkavereita, ja siinä näkyy sekä halu pitää kaikki langat käsissään ja olla tiukasti johtohahmo, että pyrkimys kohti tasa-arvoisempaa, yhteisöllisempää ja toisia kuuntelevampaa bändiläisyyttä. Riku Suvitien lavastus- ja pukusuunnittelu yhdessä Ada Halosen valosuunnittelun kanssa luo esitykselle mainion visuaalisuuden, joka taipuu sekä treeni- että keikkatunnelmiin. Erityisesti treeniksen yksityiskohdat ja Sumun tyyli sekä keikkakohtauksien näyttämökuvat näyttävät mainioilta. Valosuunnittelu on hienosti tunnelmassa kiinni, ja luo näppärästi sekä arkisia hetkiä että keikkatunnelmaa sujuvilla ratkaisuilla.

Koesoiton musiikki on työryhmän käsissä syntynyttä, ja kovasti minun korviini sopivaa. Päähän jäi soimaan ainoastaan Haluan bändini takaisin, mutta sellainen tunne jäi, että kuuntelisin esityksen musiikkia ilomielin useasti, jos siihen olisi mahdollisuus. Osa kappaleista on aika lyhyitä, ja niitä olisi mielellään kuunnellut pidempäänkin. Biisit sopivat tarinaan, mutta myös niin sanotusti bändibiiseiksi, ne sekä kuljettavat juonta ja/tai syventävät hahmoja että kuulostavat siltä kuin olisivat tarkoitettu keikalla esitettäviksi. Näyttelijät ovat lavalla myös bändi ja hallitsevat instrumenttinsa, osa useammankin, suvereenisti. Kappaleista suosikkini ovat Pysäyttäkää juna, En haluu tätä nyt ja Riittääkö tää?, mutta kaikista biiseistä pidin ja erityisesti siitä energiasta ja taidosta, jolla ne vedetään. Max Marshallin äänisuunnittelu nostattaa kaikki soittimet tasapainoisesti kuuluviin, ja esiintyjien taitavaa soittoa on kiva ihailla, kun se soljuu sujuvasti. Biisien sanat sen sijaan meinaavat välillä hukkua. Langalliset mikit poimivat ääntä ehkä poskimikkejä paremmin, joten niihin lauletut kappaleet kuuluvat selvästi, muissa biiseissä joutuu joitakin sanoja arvailemaan.

Paavo Kerosuo on Josan roolissa johtamistaitoja osaamaton, johtajan rooliin pakolla itsensä runnonut bändin johtohahmo, joka oikeuttaa kaiken tekemänsä sillä, että toimii bändin parhaaksi. Josan on hankala muuttaa asennettaan tai toimintatapojaan, ja hän antaa omien tunteidensa ja tarpeidensa mennä kaikkien muiden edelle, kaikissa tilanteissa. Taustalla on kuitenkin pelko siitä, mitä elämään jää, jos bändi ja sen jäsenet otetaan pois. Kerosuo tekee monitasoisen roolin, jossa hahmon kasvu näkyy hyvin pienissä yksityiskohdissa, mutta joka koskettaa lopulta syvästi. Josan hahmo on tosi raivostuttava ja käyttäytyy huonosti. Silti hänen tarinaansa jaksaa seurata, koska Josa on kiinnostava eikä vain bändinsä tyranni, vaan hänessä on muutakin sisältöä. Kerosuo tunnistaa hahmonsa piirteet taitavasti, ja osaa tuoda esiin Josan epävarmuuksia ja lapsellisuuksia sopivassa suhteessa. Tuuli Paju tekee Sumun roolin erinomaisella otteella, hän näyttelee hienosti sen, miten bändin uusin tulokas sopeutuu vanhojen tuttujen joukkoon ja etsii paikkaansa. Pajun näyttelijäntyössä on samaan aikaan herkkyyttä ja voimaa, hänen käsissään Sumu on oikeudenmukainen ongelmanratkaisija, joka yrittää parhaansa mutta joka ei hänkään pysty täysin pysymään asiallisena, kun tilanteet kiihtyvät. Sumu on suosikkihahmoni tarinassa, hän on sydämellinen ja lahjakas taiteilija, jonka into ja intohimo musiikkiin ja esiintymiseen valloittaa. Pajun roolityössä näkyy mainiosti se, miten Sumun odotukset bändielämästä muuttuvat esityksen edetessä, ja miten se, etteivät keikkatreenit olekaan mitään auvoisaa yhteistyötä, vaikuttaa häneen. Hahmossa on paljon sellaista, johon samaistun, ehkä siksikin kiinnyin Sumuun kovasti. Pajun laulua on myös ilo kuulla, hän esiintyy upeasti. Antti Korhosen rooli Petenä on symppis ja hurmaava, hänellä on hahmonsa tekemisiä tulkitessaan vähän pilkettä silmäkulmassa ja hyvä meno koko ajan. Pete on mukava tyyppi ja vilpitön myös, hän on täydestä sydämestään mukana bändissä ja nauttii saadessaan tehdä sitä, mistä tykkää. Mutta sitten Peten soittotaito kyseenalaistetaan, ja hänet ollaan potkimassa pois itse perustamastaan bändistä. Korhonen tekee roolinsa samalla asenteella kuin Pete on mukana bändissä – sydämellä ja huumorilla. Veera Railio on Lisan roolissa mainio järjen ääni, joka saa huomata, että on helppo päästää tunteet valloilleen ja lipsua pois aikuismaisesta, kohteliaasta käytöksestä, kun ympärillä toimitaan niin. Lisa on tehnyt uraa bändin jälkeen, opetellut toisenlaisen tavan tehdä töitä ja olla työpaikalla. Hänen paluunsa bändimaailmaan on kiinnostavaa, Lisa joutuu tutkimaan omia arvojaan ja sitä, millainen ihminen, bändiläinen ja työntekijä hän on. Railio tekee sujuvan roolin, jossa on vivahteita. Hänen viulunsoittoaan olisin halunnut kuulla lisää. Koko näyttelijäporukka pelaa yhteen erinomaisesti, ja heidän lavaenergiansa on huikeaa.

Koesoitto on viihdyttävä, hauska ja koskettava musiikkiteatteriesitys. Minut se hurmasi erityisesti hahmoillaan, musiikillaan ja energiallaan. Kokonaisuus on kasassa onnistuneesti, ja bändimeininkiä on mukavaa seurata. Tykkäsin! Ilahduin myös siitä, että Kapsäkin sivuparveketta käytetään esityksessä! Aina Kapsäkissä käydessäni sitä katselen ja ihailen, mutta tämä on harvoja, jos ei ainoa, esitys, jonka olen nähnyt, jossa parveke oikeasti on käytössä. Ja hieno kohtaus siellä nähdäänkin.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kapsäkki!